Äidinkieli ja kirjallisuus
Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukio
Proosa
Proosa tarkoittaa suorasanaista kirjallisuutta, joka voi olla tietoa korostavaa asiaproosaa eli tietokirjallisuutta tai kaunokirjallisuutta. Kaunokirjallisuudessa proosan edustajia ovat mm. tarinat, kertomukset, sadut, novellit ja romaanit. Ne kertovat yleensä jonkin tapahtumaketjun kuvitteellisessa eli fiktiivisessä maailmassa. Teos voi kuvata tilanteita, jotka perustuvat todellisiin tapahtumiin, mutta fiktiossa olennaista ei kuitenkaan ole se, ovatko tapahtumat totta tai voisivatko ne edes olla totta. Vaikka fiktio perustuu mielikuvitukseen, se kuitenkin auttaa hahmottamaan ja ymmärtämään sitä todellisuutta, jossa elämme, esimerkiksi ihmissuhteita, yhteiskunnan rakenteita ja ympäristön merkitystä.
Don Quijotea esittävä hahmo.
Miguel Cervantesin romaania Don Quijote (1605, 1615) pidetään nykyaikaisen romaanitaiteen perustajana.
Kaunokirjallinen teos kertoo aina kirjailijan luomasta maailmasta. Tämän kuvitteellisen todellisuuden avulla kirjailija kertoo tärkeinä pitämistään asioista. Kerrontaan on vakiintunut monenlaisia välineitä. Kirjailija päättää esimerkiksi,
-
mihin aikaan ja paikkaan hän sijoittaa tapahtumat
-
minkälaisia henkilöitä hän luo teokseen ja minkälaisia henkilöiden väliset suhteet ovat
-
kenen näkökulmasta tapahtumia kerrotaan vai onko teoksessa useita kertojia
-
missä järjestyksessä tapahtumat kerrotaan
-
minkälaista kieltä henkilöt käyttävät
-
kuinka paljon dialogia ja kuvausta teokseen kuuluu ja mikä niiden tehtävä on.
Käsitteitä erittelyn ja tulkinnan avuksi
Kertovan kaunokirjallisuuden erittelyyn eli analyysiin on vakiintunut käsitteitä, joiden tarkoituksena on auttaa tekemään teoksesta tarkkoja havaintoja. Näiden havaintojen avulla lukuelämystä voi syventää ja lukijan on helpompi päästä kokonaisvaltaiseen, perusteltuun tulkintaan.
Kertojaratkaisuja
Kertoja on se "ääni", joka kertoo tapahtumat lukijalle. Kertoja ei ole kirjailija vaan kirjailijan valitsema henkilö, jonka näkökulmasta asiat välittyvät lukijalle. Kertoja voi olla myös esimerkiksi eläin tai esine. Romaanissa voi olla useita kertojia, ja joskus kertoja voi vaihtua peräkkäisissä luvuissa ilman, että sitä näkyvästi edes osoitetaan lukijalle. Lukija on kertojan armoilla: hän saa tietää tapahtumista juuri sen verran kuin kertoja niitä esittelee. Tämä jättää tilaa tulkinnoille.
​
Joskus kertoja voi johtaa lukijaa harhaan tai valehdella. Tällöin kyseessä on epäluotettava kertoja. Tällainen kertoja voi olla esimerkiksi lapsi, joka ei ymmärrä asioita aikuisten tavoin, tai aikuinen, jonka arvomaailma on kovin vääristynyt. Epäluotettava kertoja on esimerkiksi Herman Kochin romaanissa Illallinen (suom. Sanna van Leeuwen).
Kerronnan analyysissa kannattaa kiinnittää huomiota myös kertojan näkyvyyteen. Kertoja voi olla näkymätön, tai hän saattaa kommentoida omaa rooliaan kertojana ja tehdä itsensä sillä tavalla näkyväksi. Tällainen metafiktiivinen kertoja voi myös puhutella lukijaa, kuten Lars Sundin romaanissa Colorado Avenue (suom. Kaarina Ripatti): ”Kiinnitäpä nämä tolppakengät jalkaan, lukija! Nyt kiipeämme tuohon pylvääseen salakuuntelemaan mitä sanottavaa Siklaxin asukkailla mahtaa olla toisilleen puhelimitse lauantai-iltana elokuussa 1924, kun työviikko on takana ja lehmät on tältä illalta lypsetty ja ruokittu…”
​
Kun luot, luo maailma.
Lauri Viita
Erilaisia kertojia voi luokitella esimerkiksi seuraavasti:
-
Minäkertoja on teoksen henkilö, joka osallistuu itsekin tapahtumiin. Minäkertoja esittelee asioita omasta näkökulmastaan, ja hän voi myös päästä toisen ihmisen mielen sisään, koska hän voi kuvitella, mitä toinen ajattelee. Lukija voi epäillä minäkertojan mielipiteitä.
-
Ulkopuolinen kertoja näyttää rajoittavan kerrontansa siihen, mitä hän voi objektiivisesti havaita; hän ottaa ulkopuolisen asenteen. Lukijan pääteltäväksi jää, onko kertoja kuitenkaan ulkopuolinen. Esimerkiksi Antti Hyryn novelleissa ja romaaneissa kertoja saattaa vaikuttaa ulkopuoliselta, mutta ei kuitenkaan ole sellainen. Kertoja voi myös valita yhden tai useampia henkilöitä, joiden näkökulmasta hän tarkastelee tilanteita, vaikka ei eläydy näiden ajatuksiin. Hyvä esimerkki tästä on Sofi Oksasen romaani Puhdistus, jossa näkökulmahenkilöitä ovat Aliide ja Zara.
-
Kaikkitietävä kertoja eläytyy henkilöiden ajatuksiin ja pystyy kertomaan tapahtumia useidenkin henkilöiden näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja voi tietää enemmän kuin teoksen henkilöt itse sillä hetkellä tietävät ja ikään kuin ennakoi lukijalle tapahtumia. Tällainen kertoja voi myös ottaa voimakkaastikin kantaa asioihin, kuten Lauri Viidan romaanin Moreeni kertoja: ”Tuskin olisi tullut mitään koko vapaussodasta, jos olisi jääty kuuntelemaan kaiken maailman Joosefiinojen puheita. Mitäs ämmät työväenaatteesta ymmärsivät!”
​
Kerronnan näkökulmasta käytetään nimitystä fokalisaatio. Nykyromaaneissa näkökulma voi vaihtua montakin kertaa, ja näin lukija saa monipuolisen kuvan tapahtumista. Kaikkitietävä kertoja voi eläytyä ensin yhden henkilön elämään ja kertoa tapahtumista hänen näkökulmastaan, seuraavassa luvussa hän voi siirtyä tarkastelemaan tapahtumia toisen henkilön silmin. Jos teoksessa on useita kertojia, esimerkiksi monta minäkertojaa tai minäkertoja ja kaikkitietävä kertoja, kyseessä on näkökulmatekniikka.
Aika kerronnassa
Aikasuhteet ovat tärkeä keino pitää lukijan kiinnostusta yllä ja keskittää kerrontaa. Yleensä kerronta etenee kronologisesti eli tapahtumat esitetään aikajärjestyksessä. Kronologinen kerronta voi kuitenkin rikkoutua:
-
Ennakointi tarkoittaa sitä, että kertoja paljastaa etukäteen jotakin, mikä toteutuu vasta myöhemmin. Esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjan ensimmäisessä osassa on tilanne, joka ennakoi toisen osan tapahtumia. Kohtauksessa räätäli Halme lupaa Akseli Koskelalle, että hän tekee tästä palopäällikön. Kertoja toteaa: ”Poika ei sitä niin vakavasti ottanut. Hän piti sitä vain puheena, ja sellaiseksi se jäikin. Palopäällikköä hänestä ei koskaan tullut, mutta punapäällikkö hänestä tuli.”
Joskus koko teos alkaa ennakoinnilla, kuten Donna Tarttin romaani Jumalat juhlivat öisin (suom. Eva Siikarla). Keskeiset tapahtumat sijoittuvat Bunnyn kuolemaa edeltävään aikaan, mutta romaani alkaa näin: "Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa – –."
-
Takauma kertoo tapahtumien nykyhetkeä edeltävistä tilanteista. Kertoja voi esimerkiksi perustella henkilön käyttäytymistä antamalla tietoja tämän lapsuudesta.
-
Tiivistys mahdollistaa sen, että kertoja voi sivuuttaa pitkiäkin ajanjaksoja, jopa vuosikymmeniä, muutamalla virkkeellä.
-
Kuvaus pysäyttää tapahtumien kulun ja keskittää kerronnan kuvattavaan asiaan, esimerkiksi henkilön ulkonäköön tai paikan kuvaukseen. Tällöin kertomuksen aika ei etene. John Williamsin romaanissa Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) kertoja kuvaa päähenkilöä:
”Vuosi vuodelta hänen ryhtinsä oli käynyt kumarammaksi, ja hän oli oppinut hidastamaan liikkeitään niin että hänen käsiensä ja jalkojensa talonpoikainen juurevuus vaikutti tarkoitukselliselta eikä synnynnäiseltä romuluisuudelta. Hänen kaidat kasvonsa olivat ajan saatossa pehmenneet, ja vaikka iho oli edelleen kuin parkittua nahkaa, se ei enää peittänyt teräviä poskipäitä yhtä kireästi kuin ennen; silmäkulmien ja suupielten ohuet rypyt olivat saaneet sen löystymään. Harmaat silmät olivat edelleen terävät ja kirkkaat, mutta ne olivat syvemmällä kuopissaan, missä niiden älykäs valppaus oli puoliksi kätkössä. Hänen aikoinaan vaaleanruskea tukkansa oli tummunut, tosin ohimoilla pilkotti hiven harmaata.”
​
Muita käsitteitä
Aihe on se asia, josta teksti kertoo. Esimerkiksi Olli Jalosen romaanissa Miehiä ja ihmisiä aiheena on 17-vuotiaan pojan kesä Hämeenlinnassa vuonna 1972.
Alluusio, ks. intertekstuaalisuus.
Aukko on lukijan täydennettäväksi jätetty kohta tapahtumien kulussa.
Intertekstuaalisuus eli tekstienvälisyys tarkoittaa sitä, että yksittäinen teos tai teksti voi olla olemassa vain suhteessa muihin teksteihin. Viittaus toiseen tekstiin voi näkyä eri tavoin:
-
Näkyvin viittaus on sitaatti eli suora lainaus, kuten Väinö Linnan romaanin nimi Täällä Pohjantähden alla, joka on peräisin hengellisestä laulusta.
-
Toinen teos otetaan puheeksi, vaikka suoraa sitaattia ei olisikaan.
-
Alluusio: teosta ei mainita, mutta lukijan oletetaan havaitsevan viittaus. Esimerkiksi Simo Hiltusen romaanissa Lampaan vaatteissa kertoja kuvaa Lauri-nimisen päähenkilön ihastumista naiseen: ”Nainen oli naimisissa ja äiti. Lauri oli kuvion shemeikka.” Shemeikka viittaa Juhani Ahon romaaniin Juha, jossa Shemeikka viettelee naimisissa olevan naisen.
​
​
Intertekstuaalisuutta on myös taidemuotojen välillä. Esimerkiksi Helsingin Musiikkitalon edustalla on Reijo Hukkasen veistos Laulupuut (2012), johon taiteilija on kertonut saaneensa innoituksen Aaro Hellaakosken runosta Hauen laulu (1928).
​
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
– –
alku Aaro Hellaakosken runosta Hauen laulu
Juoni tarkoittaa teoksen tapahtumien ketjua. Juoni voi kuvata esimerkiksi jonkun henkilön kasvua lapsesta aikuiseksi, hänen ihmissuhteidensa muutoksia tai vaikkapa sodan vaikutusta henkilöiden arkeen. Usein romaanissa on pääjuonen lisäksi myös sivujuonia.
Konteksti viittaa siihen, että mikään teksti ei synny eikä sitä myöskään lueta irrallaan muista teksteistä, yhteiskunnasta tai ajankohdasta. Kun tarkastellaan kontekstia, kannattaa selvittää, milloin ja minkälaisessa tilanteessa kirjoittaja on tekstin laatinut. Tähän tarvitaan historiallisen tilanteen, yhteiskunnallisten olojen, kirjailijan elämän ja hänen muun tuotantonsa tuntemusta. Teksti otetaan myös vastaan tietyssä kontekstissa: Aleksis Kiven romaani Seitsemän veljestä herätti ilmestyessään vuonna 1870 pahennusta mm. siksi, että moni piti sen kieltä liian kansanomaisena sen ajan kirjallisiin ihanteisiin verrattuna. Nykylukijan kontekstissa Kiven kieli on lähinnä humoristista.
Kuvassa on leikkivä lapsia Esplanadin puistossa. Lasten vaatteet, naisten hatut ja lastenvaunut paljastavat, että kuva on vanha. Vaatteiden perusteella lapset ovat varakkaasta perheestä. On keväinen iltapäivä, koska puissa ei ole vielä lehtiä ja varjot ovat pitkiä. Konteksti tarkentuu lähteitä tutkimalla:
- Kuvan on ottanut Ivan Timiriasev vuonna 1912.
- Timiriasev (1860–1927) oli suomenvenäläinen ratsuväenupseeri, joka harrasti valokuvausta ja kuvasi varsinkin Helsingin arkielämää ja luontokohteita.
– Vuonna 1912 Helsingissä oli noin 140 000 asukasta. Heistä suomenkielisiä oli 59 %, ruotsinkielisiä 35 % ja venäjänkielisiä 4 %.
- Esplanadi oli näyttäytymispaikka. Lounaan jälkeen perheet ja yläluokkaiset miehet tulivat mielellään puistoon kävelylle. Illan hämärtyessä Esplanadin seudusta tuli katuprostituution keskus.
​
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
​
Metafiktiivisyys tarkoittaa kirjallisuutta, joka fiktiivisen kerronnan osana pohtii kirjallisuutta, esimerkiksi sen merkitystä tai kirjailijan tehtävää.
​
Miljöö, ks. tapahtumapaikka.
Motiivi on teoksen yksityiskohta, esimerkiksi esine, henkilö, tilanne tai ympäristö, joka voi toistua saman teoksen eri kohdissa ja joka on tulkinnan kannalta olennainen. Juhani Ahon novellissa Wilhelmiina Wäisänen motiiviksi nousee päähenkilön hattu, joka auttaa lukijaa näkemään Wilhelmiinan saavutukset, omanarvontunnon ja myös tulevaisuuteen liittyvän pelon.
Sisäkertomus on yleensä romaaniin upotettu, varsinaisesta juonesta poikkeava tarina tai satu. Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä erityisesti Aapo kertoo tarinoita, joita voi pitää sisäkertomuksina. Niiden tehtävänä voi olla esimerkiksi valottaa lukijalle veljesten kokemusmaailmaa tai veljesten tunnelmia elämän käännekohdissa.
​
Tapahtumapaikka ja -aika luovat edellytykset henkilöiden toiminnalle. Sotatilanteessa on mahdollista kuvata toisenlaista sankaruutta kuin kaupunkioloissa, ja isän ja pojan suhde tulee ehkä paremmin esiin jääkiekko-ottelun katsomossa kuin koulussa. Usein ympäristön kuvaus luo tunnelmaa tai kertoo henkilöiden mielialasta. Konkreettisen paikan lisäksi miljöön käsitteeseen kuuluu sosiaalinen ympäristö eli esimerkiksi se, ovatko henkilöt rikkaita vai köyhiä ja minkälainen on teoksen yhteiskunnallinen tilanne. Tietynlainen miljöö luonnehtii usein henkilöitä, esimerkiksi Joel Lehtosen kuvaus Putkinotkosta kuvaa paitsi paikkaa myös sen asukkaita: ”Mökissä oli ammottava oviaukko, jossa ei ollut ovea. Neliruutuiset ikkunat ovat vinossa mikä oikealle, mikä vasemmalle. Ja ympärilaudoitus on niistä osittain ravissut pois.”
Kun katsoo elokuvaa tai tv:tä, on kuin seuraisi jalkapallo-ottelua katsomosta. Kun lukee, on kuin olisi itse pelaamassa.
Ilkka Remes
Teema syntyy siitä, miten lukija tulkitsee teosta ja mitä yleispäteviä päätelmiä hän tekee teoksen kuvaamista tapahtumista ja henkilöistä. Teema kertoo, mitä aiheesta sanotaan. Lyhyessäkin tekstissä voi olla useita teemoja. Teeman hahmottaminen vaatii kehittynyttä lukutaitoa, sillä teemaa ei ole kirjoitettu suoraan näkyviin.
Olli Jalosen romaanissa Miehiä ja ihmisiä aiheena on 17-vuotiaan pojan kesänvietto, teemana puolestaan se, mitä teos tästä aiheesta sanoo. Jalosen romaanin teemoiksi voi nimetä esimerkiksi seuraavat: aikuistuminen on tasapainoilua omien tavoitteiden ja ympäristön odotusten välillä, sopeutuminen miesten maailmaan vaatii tietynlaisten käyttäytymismallien omaksumista, ja henkinen kypsyminen on identiteetin vahvistumista.
Lisäksi kirjailijat voivat käyttää proosateksteissään keinoja, joita on totuttu näkemään enemmän lyriikassa tai asiaproosassa. Usein kyseessä on kielellä leikittely, kuten seuraavissa tapauksissa:
-
Yllättävä rinnastus: ”Eihän täältä saa edes kunnolla koko taloa näkyviin, Karhu mutisi ja näpräsi kameraansa. Yleensä sillä oli pitkä putki ja mieli.” (Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa, 2015.)
-
Synekdokee ja personifikaatio: ”Tuomas näkee tiskin alta vain asiakkaiden jalkineet. Ruskeat puolikengät. Kumisaappaat. Oven kello helähtää ja sisään astelevat punaiset korkokengät. Kumisaappaat kääntyvät. Puolikengät ottavat askeleen sivulle. Tuomas kuuntelee äidin kysymyksiä ja kenkien vastauksia. Puolikengät haluavat rippikuva-aikaa pojalle.” (Tommi Kinnunen: Lopotti, 2016.)
-
Vertaus: ”Hertta Huovinen mursi suomea kuin leipää.” (Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa, 2015.)
-
Konkretisointi: ”Mestari käski sanomaan jokaiselle että kun isänmaa kutsuu ei reumatismi eikä harmaat hapset saa olla esteenä.” (Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, 1959.)
Proosan lajeja
Proosan keskeisiä lajeja ovat romaani ja novelli. Romaaneja voidaan sisällön perusteella jakaa monella tavalla. Muutamia esimerkkejä:
​
-
Fantasiaromaani sijoittuu reaalimaailman lainalaisuuksista poikkeavaan maailmaan. Siihen kuuluvat usein mystisyys, maagisuus ja mielikuvitushahmot. Lajin tunnetuimipia edustajia ovat J. R. R. Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin (1937) ja Taru sormusten herrasta (1954–1955).
-
Goottilainen romaani on kauhukirjallisuuden laji, jolle ovat ominaisia karmivat tapahtumat ja usein keskiaikaistyylinen ympäristö.
-
Historiallinen romaani sijoittuu kirjoitusajankohdastaan katsottuna menneisyyteen. Klassikkoja ovat mm. Walter Scottin ja Alexandre Dumas'n romaanit. Suomessa lajin perinne ulottuu Zacharias Topeliuksesta Kaari Utrioon, Laila Hirvisaareen ja Sirpa Kähköseen.
-
Kauhuromaani on yliluonnollisia ja pelottavia elementtejä käyttävä kirjallisuudenlaji. Alan klassikkoja ovat Mary Shelleyn Frankenstein, uusi Prometheus (1818) ja Bram Stokerin Dracula (1897).
-
Rikoskirjallisuus on monimuotoinen laji, johon kuuluu trillereitä, dekkareita ja poliisiromaaneja. Suosittuja kirjailijoita ovat mm. Stieg Larsson, Jo Nesbø, Ilkka Remes ja Leena Lehtolainen.
-
Sotakirjallisuus, erityisesti toisen maailmansodan kuvaus, on jatkuvasti suosittua. Lajin mestareita ovat mm. Väinö Linna, Veijo Meri ja Antti Tuuri. Naisen näkökulmaa on tuonut esiin erityisesti Eeva Kilpi.
-
Spekulatiivinen fiktio eli spefi on yläkäsite, johon kuuluvat tieteiskirjallisuus, fantasiakirjallisuus ja kauhukirjallisuus. Tällainen kirjallisuus luo arkitodellisuudesta poikkeavan maailman.
-
Tieteisromaani eli scifiromaani on tulevaisuuteen ja kuvitteelliseen maailmaan sijoittuvaa proosaa, joka perustuu tieteen ja tekniikan saavutuksiin. Lajia ovat tehneet tunnetuksi mm. Douglas Adams, Isaac Asimov, Ray Bradbury ja Jules Verne. Suomalaisia tieteiskirjailijoita ovat mm. Risto Isomäki, Hannu Rajaniemi ja Johanna Sinisalo.
Novelli
Novelli on lyhyt proosateksti, joskus vain puolen sivun mittainen ja pisimmilläänkin yleensä alle satasivuinen teksti. Novelli keskittyy tiettyyn tilanteeseen tai tapahtumaan. Henkilöitäkin on vähemmän kuin romaanissa.
Novelli on renessanssiajan tuote: laji kehittyi
1300-luvun Italiassa. Silloin uskonnolliset kysymykset alkoivat väistyä ja ihmisten arki alkoi kiinnostaa uudella tavalla. Novellin varhaisimpia edustajia on Giovanni Boccaccion kirjoittama Decamerone-niminen kokoelma, jossa on sata kertomusta. Nämä novellit rakentuvat
tapaan: esittely, kehittelyvaihe, käännekohta, taantumavaihe ja loppu. Tällaisesta novellista käytetään nimitystä juoninovelli.
John William Waterhouse: A Tale from the Decameron, 1916.
Juoninovellin perinne jatkui 1800-luvulla erityisesti Guy de Maupassantin novelleissa. Ne kritisoivat usein yhteiskuntamoraalia. Juoninovellin rinnalle kehittyi 1800-luvulla novellityyppi, jossa juonen sijaan tärkeämpää on jokin tilanne tai tunnetila. Tällainen novelli keskittyy päähenkilön mielen sisäiseen muutokseen. Laji tunnetaan nimellä tšehovilainen novelli kehittäjänsä, venäläisen kirjailijan Anton Tšehovin mukaan. Toinen nimitys lajille on avoin novelli, joka puolestaan viittaa siihen, että tällaisen novellin loppuratkaisu jää avoimeksi, lukijan tulkittavaksi. Esimerkiksi Katherine Mansfieldin 1900-luvulla kirjoittamat novellit ovat tšehovilaisen novellin perillisiä.
​
Modernismin aikakauteen liittyy absurdi novelli, jonka tuntomerkki on unenomainen tunnelma. Tällaisessa novellissa arjen loogiset päättelyketjut eivät tunnu toteutuvan. Tunnetuin lajin edustaja on Franz Kafka.
​
Nykyisin novelli on hyvin monimuotoinen ja vaikeasti rajattava laji. Usein lyhyissä proosateksteissä on piirteitä sekä juoninovellista että avoimesta novellista. Lisäksi kirjoitetaan tekstejä, joiden juoni ei etenekään loogisesti vaan novelli tarjoaa lähinnä vaikutelmia ja yksityiskohtia. Lukijoiden tulkinnat voivat silloin vaihdella paljonkin.
Muita lajeja
Aforismi on lyhyt mietelmä, mietelause. Hyvä tyyli on aforismin muotoilussa yhtä tärkeää kuin ajatuksen omaperäisyys. Aforismin taitajia ovat mm. Mirkka Rekola ja Markku Envall.
​
Essee on persoonallisella tyylillä kirjoitettu pohtiva teksti, joka voi käsitellä mitä tahansa tieteeseen, taiteeseen tai ihmisenä olemiseen liittyviä kysymyksiä. Tällaisen esseetyylin aloittajana pidetään ranskalaista Michel de Montaignea, joka eli 1500-luvulla. Nykyisin esseekokoelmia ilmestyy Suomessa paljon. Tunnettuja kirjoittajia ovat mm. Antti Nylén, Tommi Melender ja Timo Hännikäinen. Katso tarkemmin kohta
​
Faabeli on eläinsadun muotoon puettu vertauskuvallinen kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Yleensä se sisältää moraalisen opetuksen. Faabelin maailmassa ei tunneta oikeudenmukaisuutta, vaan valta ja voima hallitsevat. Lajin klassikoita ovat 500 eaa. eläneen Aisopoksen faabelit. Ks. myös
Myytti on maailman ja asioiden syntyä selittävä kertomus. Myytit ovat ikivanhoja ja alkuperältään tuntemattomia.
​
Pamfletti on kriittinen, yleensä suppea kirja jostakin ajankohtaisesta aiheesta.
Utopia on kuvaus kuvitteellisesta ihanneyhteiskunnasta. Kuuluisa utopia on Thomas Moren romaani Utopia vuodelta 1516. Utopian vastakohta on dystopia, esimerkiksi George Orwellin Vuonna 1984 (1949).