Äidinkieli ja kirjallisuus
Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukio
Kirjallisuus
Vuonna 1831 ryhmä Helsingin yliopistossa vaikuttaneita miehiä kokoontui miettimään, miten suomen kieltä voisi kehittää kirjalliseen käyttöön: "Ja synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menohin." Tarkoitusta varten päätettiin perustaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS). Sanan kirjallisuus keksi tätä seuraa varten kirjailija, kansanrunouden kerääjä ja lääkäri Elias Lönnrot.
Länsimaisen kirjallisuuden alku on kuitenkin paljon kauempana kuin suomen kieleen luotu sana, nimittäin antiikin Kreikassa. Kirjallisuuden lajit ja myös määritelmät ovat kahden vuosituhannen aikana muuttuneet moneen kertaan. Nykyisen määritelmän mukaan kirjallisuus koostuu kirjoitetuista teoksista tai teksteistä. Näin sen ulkopuolelle rajautuvat esimerkiksi laulettu kansanrunous, joka eli Suomessa rikkaana aina 1800-luvulle asti, ja elokuva, jonka kieli on tarkoitettu esitettäväksi, ei luettavaksi käsikirjoituksesta. Toisaalta on perusteltua ajatella, että myös kirjoittamaton kirjallisuus eli suullinen perinne sisältyy kirjallisuuteen; monissa kulttuureissa se on edelleen ainoa kirjallisuuden muoto.
Larin Paraske oli kuuluisa runonlaulaja, jolta merkittiin muistiin kalevalamittaista runoutta enemmän kuin keneltäkään muulta laulajalta. Albert Edelfeltin maalaus on vuodelta 1893. Elias Lönnrotin kansanrunojen pohjalta sommittelema eepos Kalevala ilmestyi 1835 ja laajennettuna 1849. Kristian Huitula teki Lönnrotin Kalevalasta sarjakuvaversion, ja Jari Halonen hyödynsi eepoksen tarinoita elokuvansa Kalevala - Uusi aika käsikirjoituksessa. - Kun rinnakkain ovat suullinen perinne, kirjoitettu teos, sarjakuva-albumi ja elokuva, näistä kirjallisuuden tiukkaan lajimääritelmään mahtuvat kirjoitettu eepos ja sarjakuva.
Kirjallisuuden määritelmä laajenee teknologian kehityksen myötä. Nykyään kirjallisuutta julkaistaan myös sähköisessä muodossa, jolloin tekstiä luetaan tai kuunnellaan esimerkiksi tabletilta tai kännykästä. Kirjoitettuun kieleen voidaan liittää myös kuvaa, ja koko teoksen kerronta voi edetä kielen ja kuvan yhdistelmänä tai pelkästään peräkkäisinä kuvina. onkin oma kerronnan muotonsa.
Tieto- ja kaunokirjallisuutta
Yleensä kirjallisuus jaetaan tehtävänsä mukaan tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Tietokirjallisuudessa painottuu asia, kaunokirjallisuudessa esteettinen kokemus, sanataide. Lajit myös sekoittuvat, sillä tietokirjailijat voivat käyttää kaunokirjallisia keinoja, ja toisaalta romaanista lukija voi saada paljonkin tietoa esimerkiksi jonkin maan kulttuurista tai historiasta.
Kirjailijana moraalinen, moralistinen, eettinen velvollisuuteni on hakea totuutta.
Hannu Salama
Tieto- ja kaunokirjallisuuden rajapinnalla ovat
- elämäkerralliset romaanit, esimerkiksi Tuula Levon romaani Tuulen ajama, joka kertoo kirjailija Teuvo Pakkalasta, tai Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, joka on Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen päiväkirja
- fiktiiviset romaanit, joissa hyödynnetään arkistojen ja tutkimuksen tietoa, kuten monissa Kjell Westön ja Sirpa Kähkösen romaaneissa
- kertomusmuotoiset tietokirjat, kuten Heikki Aittokosken Narrien laiva – Matka pieleen menneessä maailmassa, jossa kirjoittaja liikkuu eri mantereilla tavallisten ihmisten parissa ja etsii vastauksia maailman vakaviin ongelmiin.
Miksi kirjallisuutta kannattaa lukea?
Olemme lukijakansaa: kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset lukevat paljon ja hyvin. Tutkimusten mukaan tänäänkin joka kolmas suomalainen tarttuu kirjaan ja käyttää sen lukemiseen aikaa keskimäärin puoli tuntia. Kaksi kolmasosaa (63 %) suomalaisista selviytyy haastavistakin tiedon käsittelyn ja tulkinnan ongelmista. Hyvä lukutaito on yhteydessä matemaattiseen päättelyyn ja ongelmanratkaisuun.
Pekka Halonen: Lukevia lapsia, 1916.
Yhteiskunnan näkökulmasta olennaista on säilyttää lukutaidon yleistaso korkeana, huippulukijoiden määrä ei ole niinkään tärkeä. Ratkaisevaa on koulutusta arvostava ilmapiiri, joka kannustaa lukemaan ja käyttämään lukemiseen niin aikaa kuin vaivaa. Kirjastolaitoksen ansiosta kaikilla on mahdollisuus lainata kirjoja ilmaiseksi. Myös koululla on tärkeä tehtävä yhdenvertaisuuden ylläpitämisessä.
Vaikka yleiskuva suomalaisten lukutaidosta on hyvä, nuorten lukutaito on 2000-luvulla selvästi heikentynyt. Peruskoulun päättävistä 14 prosenttia lukee niin huonosti, että jatko-opintoihin pääsy tai työn saaminen tuottaa vaikeuksia. Erityispiirre lukutaitoa mittaavissa testeissä on se, että Suomessa poikien lukutaito hiipuu huolestuttavaa vauhtia: heikoista lukijoista neljä viidestä on poikia. Poikien raju syrjäytyminen on uusi ilmiö, sillä aikuisten lukutaidossa sukupuolten välillä ei ole eroa.
Lapsena aloitettu lukuharrastus kantaa hedelmää koko elämän ajan. Albert Edelfeltin maalaus Hyvät ystävät on vuodelta 1881.
Kansalaisten hyvä lukutaito on tärkeä tekijä ennen muuta yhdenvertaisuuden kannalta. Demokratian ihanteet voivat toteutua vain, jos kansa ymmärtää lukemaansa, osaa suhtautua kriittisesti teksteihin ja osaa tehdä päätelmiä lukemastaan. Silloin ihmiset pystyvät myös puolustamaan oikeuksiaan ja ymmärtävät ilmiöiden syitä ja seurauksia. Muussa tapauksessa seuraukset voivat olla kohtalokkaita, esimerkiksi ääriliikkeet saavat toiminnalleen helpon kasvupohjan. Lukutaidon taso vaikuttaa myös talouselämään. Suomen kehittyminen ja vaurastuminen on ollut pitkälti korkean koulutuksen ansiota.
Yksilötasolla aktiivinen lukuharrastus on valtava voimavara. Lukeminen kehittää sosiaalisia taitoja, viestintä- ja empatiakykyä sekä parantaa keskittymiskykyä. Tutkimus osoittaa myös lukemisen terveysvaikutukset: jo kuuden minuutin lukemisen jälkeen syke alkaa laskea ja lihasjännitys vähentyä. Paitsi stressin hallintaan lukeminen kytkeytyy vahvasti myös
ajattelutaitoihin ja kirjoittamisen taitoon. Kirjoitustaidon kannalta ei ole niinkään väliä, lukeeko kauno- vai tietokirjallisuutta; olennaista on lukea pitkiä tekstejä, jotka opettavat hahmottamaan kokonaisuuksia.
Romaanin ja tietokirjan lukemisessa on yksi olennainen ero: Romaani pitää aloittaa alusta ja lukea loppuun saakka, jos haluaa eritellä ja tulkita sitä. Tietokirjasta sen sijaan voi lukea vain osia oman kiinnostuksen tai kulloisenkin tarpeen mukaan.
Lukeminen ei todellakaan ole yksinäistä: siinä kohtaa,
paitsi kirjailijan, myös monia kirjan maailman ihmisiä, samanlaisia ja erilaisia, aivan vastakkaisiakin kuin lukija itse.
Liisa Enwald
Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa kaunokirjallisuudella on erityisasema. Fiktioon uppoutuminen kuljettaa lukijan kokonaan toiseen maailmaan, johon hänellä ei arkitodellisuudessa ole mahdollisuutta eikä ehkä haluakaan tutustua. Näin voimme eläytyä suomalaisen torpparin elämään 1800-luvulla, ymmärtää rotusorron uhrin kokemuksia 1970-luvun Etelä-Afrikassa tai samastua rakastuneen nuoren tunteisiin 2020-luvun Helsingissä. Lukiessamme peilaamme omia tunteitamme, tavoitteitamme ja elämämme kipupisteitä. Kirjallisuus antaa vastauksia, ja ennen muuta se opettaa ymmärtämään muita.
Lukemisella ja kirjallisuuden tuntemisella on myös tärkeä kulttuurinen tehtävä. Merkittävistä teoksista on tullut klassikkoja, joita luetaan monen sukupolven ajan. Suomessa tällaisia teoksia ovat esimerkiksi Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä, Minna Canthin Työmiehen vaimo ja Anna Liisa, Ilmari Kiannon Punainen viiva, Juhani Ahon Juha sekä Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Nämä ovat kulttuurissamme niin keskeisiä teoksia, että media ja esimerkiksi kansanedustajat eduskunnan puheenvuoroissaan viittaavat niihin usein. Oletetaan, että lukijat ja kuulijat ymmärtävät sellaiset käsitteet kuin Eskon puumerkki ja Impivaara ja tunnistavat, mitä tarkoitetaan, jos jotakuta verrataan Rokkaan tai Shemeikkaan. Ainakin omakielisen kirjallisuuden tuntemus onkin osa yleissivistystä.
Suomalaisesta kirjallisuudesta
tuttuja käsitteitä:
Sininen ajatus
Niskavuori
Sampo Kilpalaulanta
Hattivatit
​
Tuonelan joutsen
​
Ikkunat auki Eurooppaan
Sven Dufva
​
Hiidenkivi Koivu ja tähti
​