Äidinkieli ja kirjallisuus
Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukio
Näytelmä eli draama
William Shakespearea
(1564–1616) esittävä naamio.
Näytelmä tarkoittaa kaunokirjallista tekstiä, joka toimii teatteriesityksen pohjana. Koska näytelmä on yleensä aina tarkoitettu esitettäväksi, sille on ominaista, että
-
se ei kuvaile vaan näyttää tapahtumia
-
teksti koostuu vuorosanoista (monologista ja dialogista), eikä siinä yleensä ole kertojaa paitsi vieraannuttamiskeinona (ks. myöhemmin eeppinen teatteri)
-
kirjoitetun tekstin lukijan on pääteltävä vuorosanoista se, minkälaisia henkilöt ovat, mitä he tavoittelevat ja minkälaisia heidän keskinäiset suhteensa ovat
-
kirjoittaja voi antaa lukijalle ja esityksen tekijöille vihjeitä esimerkiksi esineistä, tapahtumapaikasta, puvustuksesta tai puheen sävyistä näyttämöohjeissa eli parenteeseissa.
Teatterin lumo
Teatterilla on historiansa aikana ollut erilaisia tehtäviä. Nykyään korostetaan usein, että teatteri voi tuoda esiin ajassa liikkuvia ilmiöitä ja tarjota niihin uusia näkökulmia ja että teatteri voi vaikuttaa yksilön asenteisiin ja kannustaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suurissa kaupungeissa teatterit voivat myös profiloitua esittämään esimerkiksi musikaaleja, kotimaista draamaa, kokeellista teatteria tai yhteiskunnallisesti kantaa ottavia näytelmiä.
Teatteriin kuuluu olennaisesti käsite neljäs seinä. Se tarkoittaa kuvitteellista, näkymätöntä seinää näyttämön ja katsomon välissä. Teatterissa katsojat tarkkailevat näyttämön tapahtumia kuin tirkistelisivät tai todistaisivat todellisten henkilöiden elämää ja näyttelijät esiintyvät kuin yleisöä ei olisi olemassa.
Yleensä ajatellaan, että teatteri luo suljetun maailman, kuvitelman eli illuusion todellisuudesta. Kun näyttämötekniikka, erityisesti valotekniikka, alkoi kehittyä 1800-luvun lopussa, suljetun maailman vaikutelmaa oli helppo vahvistaa: katsojat istuvat pimeässä ja seuraavat näyttelijöiden toimintaa valaistulla näyttämöllä. Katsojan kokemus tuntuu silloin myös yksilölliseltä.
Nykyteatteri leikittelee usein neljännen seinän rikkomisella. Näyttelijä voi esimerkiksi kysyä yleisöltä jotakin, puhutella yksittäistä katsojaa tai jopa pyytää katsojia näyttämölle. Näin esitys pyrkii konkreettiseen vuorovaikutukseen myös yleisön kanssa ja katsojia muistutetaan siitä, että näyttämön tapahtumat elävät ja muuttuvat kaiken aikaa. Toisin kuin elokuva teatteriesitys onkin aina ainutkertainen. Näkymättömän seinän rikkominen pyrkii lisäämään kokemuksen yhteisöllisyyttä.
Suomen Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle mahtuu 885 katsojaa. Vaikka näyttelijä voi nähdä yleisöstä vain eturiveissä istuvien kasvoja, katsojien läsnäolo välittyy näyttämölle vahvana. Näytelmä elää myös sen mukaan, miten yleisö reagoi ja miten intensiivisesti se seuraa esitystä.
Vaikka näkymätöntä seinää eri keinoin rikottaisiinkin, se on silti olemassa. Teatterin viehätys perustuu juuri siihen, että katsoja voi samastua näytelmän maailmaan. Tragedia voi herättää katsojassa pelon ja säälin tunteita ja auttaa häntä käsittelemään niitä. Antiikin
aikana elänyt filosofi Aristoteles antoi tälle kokemukselle nimen katharsis; Aristoteleen mukaan juuri katharsis on tragedian tavoite.
Näytelmän rakenne
Katsojan kiinnostusta pitävät yllä näytelmän jännitteet. Yleensä alussa esitellään jokin tavoite, johon henkilö pyrkii ja jonka toteutumista katsoja seuraa. Henkilöt voivat kamppailla omien sisäisten ristiriitojensa kanssa, henkilöiden välillä voi olla ristiriitoja, ja jännite voidaan luoda myös näytelmän ja yleisön välille.
Näytelmä etenee kohtauksina, ajallisesti ja paikallisesti rajattuina tapahtumina. Esimerkiksi dialogi henkilöiden välillä muodostaa kohtauksen. Kohtausten järjestys ja niiden kesto ovat esityksen dramaturgiaa, draaman rakentamisen periaatteita.
Klassisessa tragediassa on viisi näytöstä, mutta esityksessä voi olla myös esimerkiksi kolme tai neljä näytöstä. Usein tapahtumapaikka ja henkilöt vaihtuvat, kun näytös vaihtuu. Samoin aika voi näytösten välillä vaihtua ja tapahtumissa siirrytään ehkä vuosia eteenpäin. Klassisen draaman kaari syntyy seuraavista vaiheista:
1. Esittely: keskeiset henkilöt, heidän välisensä suhteet ja tapahtumapaikka esitellään.
2. Kehittely: toiminta syvenee, päähenkilön tielle osuu esteitä, ristiriidat kärjistyvät.
3. Huippukohta: ristiriidat purkautuvat ja tapahtumat saavat uuden käänteen.
4. Taantuma: henkilöiden väliset avoimiksi jääneet kysymykset saavat vastauksen.
5. Loppu: katsoja saa tietää, miten päähenkilölle kävi.
Klassisen draaman kaari on pohjana paitsi näytelmille myös monille elokuvakäsikirjoituksille ja kertomuksille. Nykynäytelmä harvoin toteuttaa draaman kaarta suoraviivaisesti, vaan näytelmässä voi olla toistoa ja ennakointeja tai kohtaukset voivat vaikuttaa irrallisilta niin, että huippukohdan hahmottaa ehkä vasta nähtyään koko näytelmän.
Eri aikojen teatteria
Näytelmän päälajit tragedia ja komedia kehittyivät antiikin Kreikassa noin 500 eaa. Tragedia (murhenäytelmä) kuvaa ihmistä, joka joutuu kohtaamaan jonkin surullisen tapahtuman ja tekee traagisen erehdyksen. Aristoteles antaa Runousopissaan tälle erehdykselle nimen hamartia. Ihminen ajautuu murheelliseen kohtaloon olosuhteiden pakosta, tietämättään. Antiikin kuuluisimmat tragedian kirjoittajat ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides.
Komedia perustuu huvittavaan ilmaisuun ja toimintaan, mutta komediakaan
ei ole pelkästään hauskanpitoa. Ristiriitoja käsitellään kuitenkin naurun avulla.
Antiikin aikana komedia usein pilkkasi ajankohtaisia kiistakysymyksiä tai tunnettuja henkilöitä. Antiikin kuuluisin komedian kirjoittaja on Aristofanes, ja lajin mestarina pidetään 1600-luvulla elänyttä ranskalaista Molièrea. Komedian
alalaji on niin nykyteatterissa kuin televisioviihteessäkin suosittu farssi, jonka
hauskuus perustuu väärinkäsityksiin ja hullunkurisiin tilanteisiin. Satiiri
puolestaan on purevaa ivaa, usein kohteenaan politiikka.
Keskiajalla kirkon valta oli vahva, ja se näkyi myös teatterissa. Draaman tarkoituksena oli opettaa yleisöä. Noin 1200-luvulta on peräisin Raamatun aiheisiin perustuva mysteerinäytelmä, josta Suomessa muistuttaa tiernapoikaperinne. Miraakkelit kuvasivat Neitsyt Marian tai kristillisten pyhimysten elämää ja ihmetekoja, ja moraliteetit olivat vertauskuvallisia opetusnäytelmiä. Kirkollisia draamoja esitettiin lähinnä juhlapyhinä, esimerkiksi jouluna ja pääsiäisenä.
Italiassa kehittyi 1500-luvulla commedia dell’arte, kiertelevien ammattinäyttelijöiden improvisaatioteatteri, jota esitettiin toreilla ja karnevaaleissa. Roolihahmot olivat vakiintuneita tyyppejä, esimerkiksi Harlekiini oli nokkela mutta laiska palvelija. Myös juoni oli ennalta sovittu. Commedia dell’arten kukoistusaika jatkui 1750-luvulle asti. Nykyään esityksiä voi nähdä ainakin Italian teatterikarnevaaleilla ja turisteille suunnatuissa esityksissä. Hahmojen naamioita valmistetaan ammattikäyttöön ja matkamuistoiksi. Commedia dell’arten keinoja käyttivät aikanaan näytelmissään niin William Shakespeare kuin Molière. Myöhemmin italialainen teatteriohjaaja, kirjailija ja näyttelijä Dario Fo (1926–2016) hyödynsi samankaltaisia ratkaisuja.
Italian ohella teatteri kukoisti 1500-luvulla Englannissa, jossa se pääsi hallitsijoiden suosioon. Teatterista tuli keskeinen osa kulttuurielämää, ja niinpä teatterin tekeminen alkoi olla ammattimaista toimintaa. Kaikki näyttelijät olivat edelleen miehiä. Länsimaisen draaman suurin mestari on William Shakespeare, joka tutkii näytelmissään usein valtaa, rakkautta ja kuolemaa. Sanotaan, että vasta Shakespeare teki näytelmien henkilöhahmoista inhimillisiä yksilöitä.
1600-luvun teatterissa pidettiin tärkeänä, että näytelmä ei sisällä epäuskottavia henkilöitä tai tapahtumia. Näytelmissä noudatettiin kolmen yhteyden vaatimusta eli ajan, paikan ja toiminnan ykseyttä. Näytelmän tapahtumien piti muodostaa yksi kokonaisuus, ja niiden piti tapahtua samassa paikassa noin vuorokauden kuluessa. Myös moderni draama voi tukeutua samaan periaatteeseen, esimerkkinä yhdysvaltalaisen Tennessee Williamsin näytelmä Kissa kuumalla katolla (1955).
Bertolt Brechtin (1898–1956) tunnetuksi tekemä eeppinen teatteri pyrkii aktivoimaan katsojia yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Erilaisin tehokeinoin katsoja vieraannutetaan tapahtumista ja näin rikotaan ns. neljättä seinää. Tavoitteena on maailman muuttaminen paremmaksi, kun katsoja saadaan huomaamaan yhteiskunnan moraalisia epäkohtia. Nykyään yksi eeppisen teatterin alalajeista on dokumenttiteatteri, jota on viime vuosina nähty Helsingissä mm. Ryhmäteatterissa ja Suomen Kansallisteatterissa.
Dokumenttiteatteri on tehokas tapa paljastaa vallankäytön epäkohtia. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama näytelmä Yhdestoista hetki yhdistää dokumenttiteatteria, musiikkia ja kuvallista ilmaisua. Leskisen ohjaama esitys kysyy, mihin tarvitaan demokratiaa, jos kaikki päätökset tehdään markkinoilla. Näytelmä oli Suomen Kansallisteatterin ohjelmistossa vuonna 2019.
Kuva: Mitro Härkönen.
Antonin Artaud’n (1896–1948) julmuuden teatteri pyrkii vaikuttamaan katsojan piilotajuntaan rajun ilmaisun avulla. Käytössä ovat mm. musiikki, tanssi, eleet, pantomiimi, valaistus ja kulissit – puheen merkitys ilmaisumuotona on vähäinen. Julmuuden teatterin taustalla vaikuttaa Artaud’n ihailema itämainen, erityisesti balilainen teatteri. Suomessa julmuuden teatterin ideaa sovelsi 1980-luvulla teatteriohjaaja Jouko Turkka, joka vaati oppilailtaan rankkoja fyysisiä suorituksia, jotta mieli vapautuisi turhasta kontrollista. Suurta kohua herätti Turkan televisiolle ohjaama, Aleksis Kiven romaaniin perustuva jossa korostuu fyysinen ilmaisu. (Voit katsoa sivustolta minkä tahansa lyhyen videon.)
Absurdi teatteri korostaa ihmisen irrallisuutta ja elämän mielettömyyttä. Näytelmissä tapahtuu hyvin vähän, henkilöt puhuvat toistensa ohi, lavastus on niukkaa. Tunnetuimpia lajin edustajia ovat Samuel Beckettin näytelmät Huomenna hän tulee (1952) ja Leikin loppu (1957) sekä Eugene Ionescon Kalju laulajatar (1950) ja Tuolit (1952).
Teatteritilat kehittyvät
Antiikin Kreikassa järjestettiin Dionysos-jumalan kunniaksi kolmipäiväisiä juhlia vuodesta 534 eaa. alkaen. Teatterin katsotaan syntyneen kuorolaulun johtajien improvisaatiosta. Antiikin aikana teatterin katsomo oli puoliympyrän muotoinen; kreikkalaiset rakensivat sen vuorenrinteeseen, roomalaisten rakennustekniikka suosi tasamaata. Antiikin ajoilta on säilynyt kymmeniä teattereita nykyaikaan asti. Niissä voi edelleen todeta hyvän akustiikan: ääni, joskus kuiskauskin, kantautuu takariville asti, vaikka teatteriin mahtuu jopa 17 000 katsojaa. Ääntä vahvisti myös suun edessä ollut naamion metallilieriö.
Epidauroksen teatteri Kreikassa.
Keskiajan loppupuolella 1200–1400-luvuilla näytelmiä esitettiin yleensä kirkoissa ja kirkkojen pihoilla. Tämä oli luontevaa, koska katolisen kirkon valta oli vahva ja myös näytelmien aiheet olivat yleensä uskonnollisia. Jonkin verran esitettiin myös maallisia aiheita, jotka saivat vaikutteita mm. turnajais- ja hovinarriperinteestä. Tällaista teatteria saattoi nähdä toreilla.
Teatterielämä kukoisti 1500-luvulla eli renessanssiaikana
erityisesti Englannissa, ja siellä rakennettiinkin ensimmäiset
teatterirakennukset. Esitykset olivat edelleen ulkona,
majatalon sisäpihaa muistuttavassa tilassa, mutta yleisöllä
oli mahdollisuus seurata esitystä parvelta katoksen suojassa.
Tunnettu näytelmäkirjailija William Shakespeare omisti
osuuden Globe-teatterista, joka rakennettiin 1599. Moni
Shakespearen näytelmistä sai ensiesityksensä siellä. Teatteritalon jäljitelmä valmistui Lontooseen vuonna 1997. Shakespearen aikana taloon mahtui 3 000 katsojaa, nykyiset turvallisuusmääräykset sallivat enintään 700 katsojaa.
Lontoon Globe-teatteri esittelee Shakespearen ajan teatterielämää.
Teatterisalit alkoivat kehittyä kohti nykyisiä teatterirakennuksia 1600-luvun Ranskassa. Siellä suosittiin suorakaiteen muotoisia, katettuja rakennuksia, joiden katsojalehterit olivat takaseinällä ja yhdellä sivuseinällä.
Ensin kaasu- ja sitten sähkövalaistus toivat lisää mahdollisuuksia teatteritilan käyttöön 1800-luvulla. Suomenkielinen ammattiteatteri syntyi vuonna 1869, kun Aleksis Kiven Lea-näytelmä sai kantaesityksensä. Aluksi teatteria esitettiin kiertueilla eri puolilla Suomea. Vanhin suomenkielinen ammattiteatteri Suomen Kansallisteatteri, alkuaan Suomalainen teatteri, toimi 1875–1902 Arkadia-teatterin rakennuksessa nykyisen Paasikiven aukion paikalla, lähellä eduskuntataloa. Tuohon aikaan teatterirakennus oli aivan Helsingin varsinaisen kaupungin rajalla: siitä alkoi huvila-asutus ja puistokatu muuttui maantieksi. Nykyinen Kansallisteatterin rakennus valmistui Rautatientorin reunalle vuonna 1902.
Arkadia-teatteri Signe Branderin kuvaamana vuonna 1907. Suomen Kansallisteatteri Rautatientorin reunalla.
Nykyään teatteria voidaan esittää melkein missä tahansa. Suurissa teatteritaloissa on paljon tekniikkaa, joka mahdollistaa monenlaiset ääni-, valo-, video- ja lavastusratkaisut. Toisaalta teatteria esitetään myös hyvin pienissä, intiimeissä tiloissa, joihin mahtuu vain parikymmentä katsojaa. Osa esityksistä tehdään sellaisiksi, että niitä on helppo toteuttaa esimerkiksi vanhainkodeissa tai päiväkodeissa.