Äidinkieli ja kirjallisuus
Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukio
Kieli ja identiteetti
– Mikä sinun nimi ja syntymäaika on, aasialaisen näköinen pieni mies kysyi.
Hänen puheessaan ei ollut painotusta tai intonaatiota, aivan kuin hän olisi tuottanut suustaan suoraa viivaa, koodinauhaa, perättäisten nollien ja ykkösten muodostamaa sarjaa.
Kerroin robotille.
– Minä otan sinusta verinäyte, hän ilmoitti.
Aasialainen oli opetellut sanat tavu tavulta, lauseet sana sanalta, ja kun hän asetteli näitä tavuja, sanoja ja lauseita jonoon peräkkäin, muodostui kieltä, jota hän puhui vain sairaalassa. Kun hän poistui Marian sairaalan ovesta omaan elämäänsä, hän vaihtoi kielen joksikin, jota puhutaan Indonesiassa, Thaimaassa, Intiassa, Malesiassa... kieleksi, jonka hän oli oppinut lapsena maapallon toisella puolella. Suomen kielen sanat ”sosiaaliturvatunnus”, ”veri”, ”näyte” kiinnittivät hänet hänen työympäristöönsä. Muuta ei tarvittu: ”neula”, ”näyteputki”, ”vaunu”, ”teline”, ”laboratorio”, ”tulokset”, ”lääkäri”, ”hoitaja”, ”potilas”. Niillä sanoilla hän kommunikoi työpaikallaan.
Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies, 2015
Jokaisella ihmisellä on useita identiteettejä. Aasialaisella sairaanhoitajalla on suomalaisella työpaikalla erilainen identiteetti kuin kotona. Samoin nuori voi olla kotona isoveli, illalla kaupan myyjä, päivisin lukion opiskelija ja lisäksi isovanhemmilleen lapsenlapsi. Hänen identiteettiään voivat määrittää myös kaksikielinen koti, Afrikassa vietetty lapsuus ja perheen muutto Namibiasta Suomeen.
Sana identiteetti viittaa yksilön tai ryhmän ominaislaatuun: se kertoo, mitä ja minkälaisia olemme suhteessa muihin. Identiteettiin kuuluu ennen muuta ihmisen käsitys itsestään, tunne siitä, kuka hän on. Identiteetit ovat yhteydessä kulttuuriin, kieleen ja historiaan.
Kukaan ei voi seistä sillä paikalla jolla sinä seisot.
Mirkka Rekola
Identiteettimme muotoutuu jatkuvasti ympäristön mukaan, ja myös ympärillämme oleva kulttuuri muuttuu kaiken aikaa. Kulttuurin muutosvauhtia on kiihdyttänyt ennen muuta globalisaatio.
Samalla kun kulttuurien vuorovaikutus on lisääntynyt, keskustelua herättää se, miten toiseen kulttuuriin suhtaudutaan. Tilanteesta tulee ongelmallinen silloin, kun toinen kulttuuri esitetään toistuvasti kielteisessä tai virheellisessä valossa tai jos kulttuurista omitaan symboleita, jotka ovat vakiintuneet osaksi aivan toisenlaista identiteettiä. Suomessa keskustelua on herättänyt erityisesti suhtautuminen saamelaisiin, mm. kysymys siitä, kuka saa ja missä merkityksessä saa käyttää lapinpukua. Viihdeohjelmissa ja taiteessa saamelaiskulttuuria on pitkään esitetty tavalla, joka on loukannut saamelaisia.
Ailu Valle räppää pohjoissaameksi. Riimitellessään sanoja hän elvyttää samalla äidinkieltään, jossa on vain vähän loppusointuja.
Identiteetin vahvimpia kantajia on kieli, koska kielessä ja kielellä osoitamme, mihin ryhmään haluamme kuulua. Erityisen vahvasti identiteetti on latautunut omaan nimeen, etunimeen ja sukunimeen. Jopa paikat – kylät, kaupunginosat, järvet, metsäalueet ja pellot – kantavat nimessään merkityksiä, jotka määrittävät identiteettiämme.
Kielen vaihtelua
Oma äidinkieli antaa paljon mahdollisuuksia identiteetin ilmaisemiseen. Mitä paremmin tunnemme kielen muotoja, rakenteita ja sanastoa, sitä enemmän meillä on vaihtoehtoja valittavana. Voimme muunnella kieltä sen mukaan, kenen kanssa puhumme, mistä puhumme ja minkälaisen mielikuvan haluamme itsestämme antaa. Jo pelkkä tervehdyssanan valinta voi kertoa jotain puhujasta: asuinseutu, sukupuoli, ikä ja tilanteen muodollisuus vaikuttavat siihen, onko tervehdyssana esimerkiksi hei, terve tai moi .
Eri puolilla Suomea on puhuttu monenlaisia murteita jo kauan ennen kuin suomen kieltä alettiin kirjoittaa. Murteet elävät puheessa edelleen. Yksittäiset murrepiirteet saattavat paljastaa, mistä päin Suomea kielenkäyttäjä on kotoisin: jos puheessa vilahtaa moa tai peä, ollaan tekemisissä itäsuomalaisen kanssa, tai jos asiakas pyytää maitua, hän lienee pohjalainen. Näin vahvojen ja selvien murrepiirteiden käyttö luo mielikuvan puhujasta, joka arvostaa perinteistä, juurevaa maalaisuutta.
Murteiden käyttö alkoi lisääntyä julkisuudessa 1990-luvulla. Innostus on nähty reaktiona globalisaatiolle ja Euroopan unionille: paikallinen kulttuuri ja oma kotiseutu tarjoavat vastapainoa kansainvälisyydelle ja vieraskielisyydelle. Murteet elävät mainoksissa, blogeissa, keskustelupalstoilla, sosiaalisessa mediassa, murrerunoissa ja sarjakuvissa, joita on käännetty murteelle tai alun perinkin kirjoitettu murteella.
Oulun kauppatorin pronssinen patsas on nimeltään Toripolliisi. Konsonantin kahdentuminen esimerkiksi sanoissa polliisi, kyllään ja venneellä on laajalle levinnyt murrepiirre.
Murteet voivat herättää niin myönteisiä mielikuvia, että puhuja saattaa rakentaa tietoisesti ja jopa näkyvän keinotekoisesti maalaista identiteettiä. Hän voi hyödyntää hyvinkin erilähtöisiä murrepiirteitä. Syntyperäinen helsinkiläinen voi esimerkiksi tietyssä tilanteessa käyttää karjalaista mie-pronominia, sillä siihen liittyy mielikuva toimeliaisuudesta ja iloisuudesta. Hedelmällisintä murrepiirteiden käyttö on toki silloin, kun kuulijoilla on samanlainen tunneside murteisiin kuin puhujalla.
Kielentutkijat ovat huomanneet, että tietyt murrepiirteet leviävät vahvasti kaupunkilaisten, erityisten naisten, puheeseen. Tällaisia muotoja on esimerkiksi sanoissa sairaalas (’sairaalassa’), kattoo (’katsoo’), tärkee (’tärkeä’) ja oottaa (’odottaa’). Vaikka nämä piirteet ovat alkuaan kuuluneet eri paikallismurteisiin, nyt ne yleistyvät koko Suomessa. Kirjoitettuina niitä näkee erityisesti sosiaalisessa mediassa.
Helsinkiläiset voivat korostaa kaupunkilaista identiteettiään käyttämällä Stadin slangia. Slangia syntyy myös alakulttuureissa, lähinnä erilaisissa ammatti- ja harrasteryhmissä. Merimiesten, muusikoiden, jääkiekkoilijoiden ja lääkäreiden keskusteluissa vilisee slangisanoja, joiden taustalla on oman alan erityissanasto. Yleensä tällainen kieli jää ulkopuolisille vieraaksi, ja juuri erottautuminen onkin yksi slangin tehtävistä. Myös uskonnot ja muut ihmisiä yhdistävät arvot luovat vahvaa identiteettiä ja omaa kieltään. Lestadiolaisnuoret voivat keskinäisessä keskustelussaan käyttää kieltä, jonka merkitys on selvä vain ryhmän jäsenille. Oman herätysliikkeen seurat ovat firman tapahtumat, harkat, rytinät, sebelit, sempalot, sepet, seurapiirit, seurapiiritapahtuma tai söröt.
Murrebuumi on tuottanut myös sarjakuvia, joissa murteellisuutta liioitellaankin huumorin maksimoimiseksi. Aku Ankan esimerkeissä vasemmanpuoleinen ruutu on Joose Tammelinin Etelä-Pohjanmaan murteelle kääntämästä Isoon taloon Ankasta (1998), keskellä Ilkka Mannermaan Oulun murteelle kääntämästä Avojalakasesta Ankasta (2002) ja oikeanpuoleinen Sami Garamin Stadin slangille kääntämästä Rotsi on mut byysat puuttuu -kokoelmasta (2000).
Suurin osa suomalaisista käyttää vapaassa arkipäivän puhetilanteessa kuitenkin neutraalia kieltä. Normitetusta yleiskielestä sen erottavat esimerkiksi passiivin käyttö monikon ensimmäisessä persoonassa (me mentiin ’me menimme’), yksikkö monikon kolmannessa persoonassa (ne lähti ’ne/he lähtivät) ja i:n puuttuminen sellaisista sanoista keltanen tai vastas. Täysin normitettu yleiskieli kuuluu yleensä virallisiin ja julkisiin puhetilanteisiin. Esimerkiksi television uutisten lukijan odotamme käyttävän huoliteltua kieltä, samoin juhlapuhujan, joka lukee esityksensä paperista.
Väinö Linnan romaanissa Täällä Pohjantähden alla (1959) räätäli Halme käyttää huoliteltua ja asiayhteydessään usein liian juhlavaa kieltä. Pappilan väelle hän kertoo:
”Ollessani Tampereella ammattini vuoksi opiskelemassa toimin hyvinkin paljon vapaan kansansivistystyön parissa. Mutta päädyttyäni siihen tulokseen, että tämä työ on tärkeintä juuri maaseudulla, palasin tänne kotikylääni. Varsinaisen ammattini kannalta ratkaisu oli epäedullinen, mutta suuret kysymykset eivät kulje eteenpäin, ellei niiden hyväksi alisteta pieniä.”
Euroopan rajojen avautuminen ja nykyinen maahanmuuttopolitiikka ovat vaikuttaneet siihen, että monet puhuvat päivittäin suomea sellaisten kanssa, joille se ei ole äidinkieli. Tämä luo uudenlaista kielen variaatiota, johon kuuluu kielellinen suvaitsevaisuus: vaikka keskustelukumppani esimerkiksi taivuttaa suomen kielen sanoja jatkuvasti toisin kuin äidinkieliset puhujat, siitä ei tarvitse huomauttaa. Olennaiseksi tekijäksi nouseekin se, miten puhujat ymmärtävät toistensa ajattelua. Kyse ei ole niinkään sanoista ja niiden merkityksistä vaan keskusteluun kuuluvasta Esimerkiksi tauot, äänenpainot, intonaatio ja katsekontakti voivat olla ratkaisevia vuorovaikutuksessa. Äidinkielinenkin puhuja voi silloin huomata käyttäytyvänsä epätyypillisen suomalaisesti.
Nimet identiteetin kantajina
Etunimet
Nimi yksilöi ihmisen, ja siksi se on vahvasti yhteydessä myös identiteettiin. Omin olemuksemme on niin sidoksissa etunimeemme, että samannimiset henkilöt ovat perustaneet jopa yhdistyksiä.
Nimenantoperusteet ovat monenlaisia. Moni saa etunimekseen jonkin suvussa esiintyneen nimen tai esimerkiksi samalla alkukirjaimella alkavan nimen kuin sisaruksilla tai vanhemmilla on. Nimen kaunis äänneasu tai myönteinen merkitys vaikuttaa nimipäätökseen. Tilastot osoittavat selvästi, että myös tunnetut esikuvat ovat antaneet sysäyksen lapsen nimen valintaan. Aikaisempina vuosikymmeninä naisten nimien esikuvina olivat usein missit: 1950-luvulla Armi (Kuusela) ja Sirpa (Koivu), 1960-luvulla Tarja (Nurmi), Virpi (Miettinen) ja Satu (Östring). Poikien nimenä Lasse yleistyi vuosina 1972 ja 1976, kun Lasse Viren voitti olympiakultaa. Veeti saavutti suuren suosion vuosituhannen vaihteessa, sillä monet vanhemmat ihailivat laulaja ja näyttelijä Veeti Kalliota. Nimen suosiota lisäsi sekin, että samantapainen nimi Eetu oli ollut aiemmin suosittu ja sille haluttiin vaihtelua.
Sukunimet
Suomessa säädettiin sukunimilaki vasta vuonna 1920, ja sen jälkeen jokaisella suomalaisella on ollut sukunimi. Ilmiö liittyi Suomen teollistumiseen ja kaupungistumiseen: verottajan, työnantajan ja henkikirjoittajan piti tietää, minkä nimisiä kansalaisia luetteloihin merkitään.
Pohjalaiset rakennuksetkin kertovat siitä, että Länsi-Suomessa tilat ovat pysyneet paikoillaan sukupolvien ajan. Kuvassa Yli-Lauroselan talo Ilmajoelta.
Sukunimitilanne kertoo itä- ja länsisuomalaisten elinkeinorakenteen eroista 1800-luvulla. Itä-Suomessa harjoitettiin kaskiviljelyä, minkä vuoksi perhe muutti asuinpaikasta toiseen. Siksi perhe oli tarvinnut sukunimen verottajaa varten jo ennen kuin laki sitä vaati. Vanhat savolaiset nimet ovat usein henkilönnimistä johdettuja ja nen-päätteisiä, kuten Simonen, Hannikainen ja Karhunen. Länsi-Suomessa sen sijaan harjoitettiin peltoviljelyä ja tilat pysyivät paikoillaan vuosisatoja. Talolla oli nimi, mutta ei asukkailla. Kun sukunimettömät ottivat itselleen sukunimen, pohjana oli usein jokin luonnonilmiö, johon liitettiin -nen-tunnus. Yhä edelleen suosituimpien sukunimien joukossa ovat Virtanen, Nieminen, Mäkinen, Koskinen ja Järvinen.
1900-luvun vaihteessa nimiä alettiin ottaa harkinnanvaraisesti, ja silloin alkoivat yleistyä lyhyemmät luontonimet: Laine, Mäki, Salo, Mänty, Hanki ja Nurmi. Samoihin aikoihin ruotsinkielinen sivistyneistö suomalaisti nimensä, ja usein tuloksena oli kaksiosainen sukunimi. Tällaisia nimiä ovat kaunokirjallisuudestakin tutut Kariluoto, Salpakari ja Sointuvaara.
Sukunimen merkitys identiteetin kannalta perustuu siihen, että nimi kytkee yksilön sukupolvien ketjuun. Halutessaan sukunimensä saa vaihtaa esimerkiksi sellaiseen nimeen, joka on aiemmin kuulunut esivanhemmille. Avioliitto tuo mukanaan uudenlaisen identiteetin, ja myös sukunimeen pitää ottaa kantaa.
Identiteettiongelmia nimistä voi syntyä esimerkiksi silloin, jos kaunokirjallisuudessa esiintyy samannimisiä henkilöitä kuin todellisessa elämässä. Jos romaanin hahmo esiintyy ikävässä valossa, nimen kantajalle voi tulla vaikeuksia.
Oman etu- ja sukunimen yleisyyden ja suosituimpien nimien järjestyksen eri vuosikymmenillä voi tarkistaa Väestörekisterikeskuksen
Paikannimet
Paikannimi on paikan muisti. Paikannimet kertovat historiaa vuosisatojen, jopa vuosituhansien ajalta. Kielentutkimuksen keinoin voi selvittää seudun asutushistoriaa ja sen kerrostumia. Sanojen etymologian eli alkuperän tunteminen saattaa antaa tietoa myös alueen kulttuurista, luonnonoloista ja niiden muutoksista. Vanhojen paikannimien tutkiminen on kuitenkin vaativaa, sillä se edellyttää alueella puhuttujen kielien äännehistorian tuntemusta ja usein myös arkeologista tietoa.
Ihminen ilman historiaa on kuin muistinsa menettänyt.
Tuure Vierros
Paikannimistö todistaa kiistattomasti esimerkiksi sen, että kantasaamea, nykyisten saamen kielien esimuotoa, on ajanlaskun alussa puhuttu koko nykyisen Suomen alueella ja vielä 1600-luvullakin saamenkielistä väestöä on asunut nykyisen Keski- ja Etelä-Suomen alueella. Pääkaupunkiseudun tuttu kansallispuisto Nuuksio on saattanut saada nimensä saamen joutsenta merkitsevästä sanasta (vrt. nykyisen pohjoissaamen njukča). Yhteys selittyy siitä, että Nuuksion alue on ollut joutsenten levähdyspaikka muuttomatkalla. Samoin monet Kukainen-, Kukkanen- ja Kuukas-alkuiset nimet palautuvat saamen pitkää tarkoittavaan sanaan guhkki; tämän nimiset järvet ovatkin muodoltaan pitkulaisia. Itäisimmän kuntamme, Pohjois-Karjalassa sijaitsevan Ilomantsin nimi juontuu sekin saamen kielen sanasta, joka tarkoittaa 'ylimmäistä'. Merkitys sopii hyvin nimeen, sillä Ilomantsinjärvi on vesistössään ylimmäinen.
Tutuista kaupungeista Tampere on saanut nimensä Tammerkoskesta, joka aikoinaan mahdollisti kaupungin teollistumisen. Viime vuosiin asti kosken nimi on selitetty juontuvaksi muinaisruotsin sanasta. Uusi tutkimus kuitenkin todistaa, että Tammer-nimen taustalla onkin saamen sana (nykyisessä pohjoissaamessa sana on asussa dappal), joka merkitsee kosken alapuolella olevaa suvantoa. Turku kantaa nimessään muinaisvenäläisten kauppapaikkaa tarkoittavaa sanaa turgu. Oulu puolestaan on tarkoittanut murteissa tulvavettä; Suomen noin viisikymmentä Oulu- ja Oula-nimeä tarkoittavat yleensä vesistöjä.
Paikannimien merkitys identiteetille on tullut selväksi kuntaliitosten yhteydessä. Monille asukkaille on vaikea luopua oman kunnan nimestä, sillä kyse on vahvasti tunteisiin vetoavasta asiasta. Kunnan nimi symboloi paikan omaleimaisuutta ja ainutlaatuisuutta. Kun nimi vaihtuu, myös yhteisöllisyys joutuu
Halikko Perniö
Kiikala Pertteli
Kisko SALO
Kuusjoki Suomusjärvi
Muurla Särkisalo
koetukselle. Suuri kuntaliitos oli esimerkiksi vuonna 2009 Varsinais-Suomessa, kun yhdeksän kuntaa liittyi Salon kaupunkiin. Uuden kunnan nimeksi otettiin Salo ja vaakunaksi Halikon vaakuna.
Helsinkiläisten kollektiiviseen identiteettiin kuuluu esimerkiksi Oodi-kirjasto. Identiteettiä määrittävät myös mm. Eliel Saarisen suunnittelema Rautatieasema, Senaatintorin ympäristö, meri, Helsingin edustan saaret ja Stadin slangi.
Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun identiteetistä sykkiläisten ja ulkopuolisten näkökulmasta kertovat jotakin koululle eri aikoina annetut nimet, mm. Bailukoulu, EsYyKoo, Navetta, Kultahampaitten koulu, Nerkkis, Sykki, Trollen koulu, Vanha Yhteiskoulu ja ÄsYyKoo.