top of page

Kirjakieli ja kielenhuolto

Kielioppi tarkoittaa kielen järjestelmää, kielenhuolto puolestaan on kielen kunnossa pitämistä. Kielenhuollon piiriin kuuluvat kirjakieli ja puhuttu yleiskieli. Niiden normittamisesta vastaa Kotimaisten kielten keskus eli                 Se on perustettu vuonna 1976, mutta kielenhuoltoa on tehty yhtä kauan kuin kirjakieli on ollut olemassa.

Suomi saa kirjakielen

Suomen kieltä on puhuttu paljon kauemmin kuin kirjoitettu. Sysäyksen kirjakielen luomiseen antoi uskonpuhdistus, joka ulottui Suomeen 1500-luvun alkupuolella. Reformaation keskeisen periaatteen mukaan ihmisellä pitää olla suora yhteys Jumalaan ja siksi hänen pitää saada lukea Raamattua omalla äidinkielellään. Jumalanpalveluksissa saarnat oli pidetty suomeksi, mutta nyt koko messun kieleksi tuli latinan sijaan kansan oma kieli. 

Kirjasuomen luojana pidetään Mikael Agricolaa, koska hänen nimissään 1500-luvun uskonnollisten tekstien suomennokset ilmestyivät. On selvää, että Agricola ei voinut yksin tehdä mittavaa työtään, noin 2400 painosivun suomentamista. Tärkein teksteistä on Uusi testamentti vuodelta 1548.

Agricola oli vaativan tehtävän edessä. Ratkaistavana oli ainakin kolme isoa ongelmaa:

  • Minkä murteen hän valitsee kirjakielen pohjaksi?

  • Mistä hän saa uskonnon kielen tarvitsemia sanoja, joita kansan puhumissa murteissa ei ole?

  • Miten hän muuttaa suomen kielen äänteet kirjainjonoiksi?

Agricola oli kotoisin itäiseltä Uudeltamaalta, tuohon aikaan ruotsinkielisestä Pernajan pitäjästä.  Koulunsa hän kävi Viipurissa. Kirjakielen pohjaksi Agricola valitsi kuitenkin Turun seudun kielen. Turku oli nimittäin hallinnon, kirkon ja sivistyselämän keskus. Suomessa oli 1500-luvulla noin 300 000 asukasta, ja heistä peräti puolet asui juuri Varsinais-Suomessa.

Sanasto-ongelman Agricola ratkaisi ottamalla sanoja sellaisenaan ruotsista, saksasta tai latinasta, kääntämällä niitä suomeksi (näkypaikka ’teatteri’) tai muodostamalla johdoksia ja yhdyssanoja (sikuri ’sikopaimen’, miehulainen ’nuori mies’, köyhäkylä ’torppa’). Välillä tarvittiin enemmänkin luovuutta. Raamatussa puhuttiin leijonista, mutta kansa ei ollut leijonia nähnyt, joten sana piti luoda tutuista merkityksistä. Jalo merkitsi Agricolan aikana myös konkreettisesti suurta, joten "suuri peura" eli jalopeura sai luvan luoda mielikuvan leijonasta.

Agricolan keksimiä sanoja, jotka ovat nykykielessäkin tärkeitä:

alkusanat       epätoivo                       esikuva   esimerkki          esipuhe            hallitus                      hengellinen             korkeakoulu   maakunta   muistomerkki     omatunto                paikkakunta

Oululainen kirkkomaalari Mikael Toppelius koristeli 1700-luvulla noin 40 kirkkoa Pohjanmaalla ja Savossa. Haukiputaan kirkon maalauksessa Simson taistelee jalopeuran eli leijonan kanssa. 

Vaikeaa oli myös äänteiden muuntaminen kirjaimiksi. Suomen kieli poikkesi kovin paljon niistä kielistä, joita Agricola tunsi kirjoitettuina. Ruotsi, saksa, kreikka ja latina eivät juuri auttaneet, kun piti keksiä, miten kirjoitetaan esimerkiksi sana köyhä. Agricola päätyi muotoon kieuhe. Agricolan ortografiassa eli oikeinkirjoituksessa on paljon horjuntaa, esimerkiksi k-äännettä hän merkitsi seitsemällä eri tavalla. Myös äänteiden keston merkitseminen tuotti ongelmia: tapan ja tapaan eivät saisi sekoittua. Vaikka Agricolan kieli näyttää vaikealta, kannattaa muistaa, että tekstejä ei pidä lukea niin kuin ne on kirjoitettu; suomen kielen ääntäminen ei ole muuttunut kovin paljon Agricolan ajoista. 

Koko Raamattu ilmestyi suomeksi vuonna 1642. Sen oikeinkirjoitus on jo selvästi vakiintuneempaa kuin Agricolalla. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin kirjoitettuun kieleen saatiin johdonmukainen järjestelmä, jossa yhtä äännettä vastaa yksi kirjain. 

Ennen 1800-lukua suomenkielisiä tekstejä ilmestyi kovin vähän. Raamatun lisäksi muita tekstejä ovat virsikirjat, saarnakokoelmat ja lainsuomennokset. Jonkin verran ilmestyi myös almanakkoja, sanakirjoja, kielioppeja ja luonnontieteellisiä tietokirjoja.

Yleiskieli vakiintuu

Autonominen asema antoi 1800-luvulla aivan uudenlaiset mahdollisuudet suomen kielen kehittämiseen. Suomenkielisten osuus Suomen väestöstä oli nyt yli 80 prosenttia, kun se Ruotsin vallan aikana oli koko valtakunnan väestöstä ollut alle neljänneksen. Kansallista identiteettiä alettiin määrätietoisesti kehittää, ja tässä työssä kieli ja suomeksi luotu kirjallisuus olivat              keskeisiä välineitä.

 

Suomalaisuuspyrkimykset alkoivat saada 1840-luvulla poliittisia sävyjä. Kansallisen herätyksen keulahahmo Johan Vilhelm Snellman alkoi ajaa kiivaasti suomen kielen nostamista myös sivistyneistön kieleksi. Tähän asti kansa oli puhunut omia suomen kielen murteitaan ja sivistyneistö ruotsia. Snellmanin ohjelman mukaisesti alettiin perustaa suomenkielisiä kouluja, niiden mukana Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu vuonna 1886.

​

Kielimiehet tekivät ankarasti työtä sen hyväksi, että suomesta kehitettiin sivistyskieli ja että sille saatiin tasavertainen asema ruotsin rinnalle. Uuden sanaston luojana kunnostautui erityisesti Elias Lönnrot. Paljon keskusteluja käytiin siitä, minkälaisia taivutusmuotoja ja lauserakenteita suomen kieleen halutaan juurruttaa. Näiden keskustelujen ja päätösten seurausta on yleiskieli, kaikille yhteinen kielimuoto.  

Kielenhuolto nykyään

Kielenhuolto määritellään kielen järjestelmän ja kielenkäytön ohjailuksi suosituksin. Ohjailu koskee kuitenkin vain kirjakieltä sekä puhuttua yleiskieltä, joka perustuu kirjoitettuun tekstiin. Tällaista kieltä käyttävät esimerkiksi radion ja television uutisten lukijat.

Kielenhuolto ohjailee oikeinkirjoitusta, kielen rakenteita, sanastoa ja nimistöä. Nykyään kielenhuollon alaan kuuluvat myös kokonaiset tekstit. Lisäksi huomion kohteena on kielen asema eli kielipolitiikka. Suomen kielen lisäksi Kotimaisten kielten keskus (Kotus) huoltaa ruotsin kieltä ja koordinoi saamelaiskielten, romanikielen ja suomalaisen viittomakielen huoltoa. Kotus tarjoaa monenlaista apua kielenkäyttäjille. Yksi suosituimmista apuvälineistä on                                                          josta voi nopeasti tarkistaa yksittäisten sanojen oikeinkirjoituksen ja sanan määritelmän.

Osa kielenhuollon työtä on seurata sitä, miten ja kuinka paljon vieraat kielet vaikuttavat suomen kieleen. Kielten vuorovaikutus on rikkaus, mutta siitä voi seurata myös ongelmia.  Sanastoa vieraista kielistä on lainattu aina, mutta huomaamattomampaa on vieraiden kielten vaikutus rakenteisiin. Puhekielessä on pitkään käytetty englannista tullutta ns. sinä-passiivia. Siinä yksikön toinen persoona pyrkii tapauksiin, joissa suomessa on käytetty yleistävää yksikön kolmatta persoonaa. Normitettuun yleiskieleen sinä-passiivi ei tietenkään kuulu. Pertti Jarla on suositussa                                             luonut tilanteen, jossa sinä-passiivin käyttö johtaa väärinkäsitykseen:

Lähde: Helsingin Sanomat 25.2.2016

Kielenhuollossa tunnetaan ilmiöitä, jotka aika ajoin nousevat uudelleen keskusteluun. Tällaisesta tapauksesta esimerkiksi sopii ruumis-, keho- ja kalmo-sanojen keskinäinen työnjako:

​

​

                                               Ruumis, keho ja kalmo

​

​

Arvostettu anatomian professori Niilo Pesonen julkaisi vuonna 1950 kirjan Tunnetko oman kehosi?. Nyt harmittomalta tuntuva kirjannimi oli aikanaan tietoinen kannanotto siihen, pitäisikö elävästä ruumiista käyttää sana keho vai ruumis.

 

Suomen kirjakielessä on Agricolan ajoista lähtien ollut sana ruumis, joka tarkoittaa sekä elävää että kuollutta. Juuri professori Pesonen teki vuonna 1945 aloitteen, että lääkäreiden käyttöön tarvittaisiin sana, joka kuvaisi elävän ihmisen ruumista. Hän itse ehdotti sanaa kaho. Sanan perustelu oli erikoinen: taustalla on murteellinen verbi kahtoa ’katsoa’, joka viittaa näköön ja ulkonäköön. Kielenhuoltajat eivät sanaa hyväksyneet, mutta se antoi kylläkin virikkeen uudelle ehdotukselle: keho. Viron kielessä on nimittäin sana keha, jonka merkitys on juuri ’elävä ruumis’. Näin suomen kielen uusi sana rinnastuisi viron sanaan.

 

Lääkärit omaksuivat lyhyen ja nasevan keho-sanan nopeasti käyttöön. Sana ei kuitenkaan jäänyt vain lääketieteen erikoissanaksi vaan se levisi muuhunkin kieleen. Siitä alkoivat sekaannukset. Kielenkäyttäjät eivät olleet varmoja, onko ruumis-sanaa enää ollenkaan sopivaa käyttää elävästä ruumiista. Kielenhuoltajat toivoivat, että vanha ruumis-sana säilyisi yläkäsitteenä ja keho-sanan vastakohdaksi eli kuollutta ruumista tarkoittavaksi sanaksi otettaisiin kalmo. Sen taustalla on ylätyylinen kuolemaa merkitsevä sana kalma. Tämä aiheutti kuitenkin lisää hämmennystä, eikä kalmo ole kunnolla vakiintunut kieleen edelleenkään.

 

Keho- ja ruumis-sanojen käytöstä syttyi lehdissä kiihkeä keskustelu 1940-luvun lopussa. Aihe nostatti niin vahvoja tunteita myös kielenhuoltajissa, että heidänkin välilleen syntyi riitoja. Tähän vaiheeseen osui Niilo Pesosen tietokirja Tunnetko kehosi?. Vähitellen kiista laimeni, kunnes leimahti lehdistössä taas uudelleen vuonna 1987.

 

Nykykieleen keho-sana on vakiintunut ainakin kehonrakennukseen. Muutenkin sanaa käytetään juuri ulkomuodon hoitoon ja terveyteen liittyvissä yhteyksissä. Ruumis on säilyttänyt asemansa sekä elävistä että kuolleista puhuttaessa. Silloin tällöin voi mediassa nähdä myös kalmo-sanaa korostamassa sitä, että puhutaan kuolleesta ruumiista.

 

Lähde: Taru Kolehmainen: Suomen kielen juurilla. SKS 2014.

Esimerkkejä kielenhuollon ohjeista

Normitettu yleiskieli perustuu tietoisesti sovittuihin sääntöihin ja sopimuksiin. Seuraavat  välimerkkeihin liittyvät säännöt kannattaa opetella hyvin, koska kirjoittaja tarvitsee niitä toistuvasti.

Pilkku lauseiden välissä

Pääsääntö: Lauseiden väliin tulee pilkku.

Esim. Tyttö ajaa pyörällä, ja koira juoksee hänen vierellään.

 

1. poikkeus: Kahden päälauseen väliin ei tule pilkkua, jos niitä yhdistää rinnastuskonjunktio ja jos niillä on yhteinen lauseen osa. 

 

(rinnastuskonjunktiot: ja, sekä, sekä–että, -kä, eli, tai, joko–tai, vai, mutta, vaan)

Esim. Kesäisin tyttö ajaa pyörällä ja koira juoksee hänen vierellään.

 

2. poikkeus: Kahden sivulauseen väliin ei tule pilkkua, jos niitä yhdistää rinnastuskonjunktio.

 

(sivulausetyypit: konjunktiolause, relatiivilause, kysyvä sivulause)

Esim. Lukekaa kirjallisuutta, vaikka teillä on varmasti muutakin tekemistä ja vaikka lukeminen ei ehkä olekaan lempipuuhaanne.

Kaksoispiste ja puolipiste

Kaksoispiste ja puolipiste ovat tyylivälimerkkejä. Niitä on syytä käyttää säästeliäästi.

 

Kaksoispiste kertoo lukijalle, että odotettavissa on täsmennys, perustelu, selitys, syy, seuraus tai päätelmä. Usein se korvaa ilmaisun esimerkiksi, koska, kuten, niin, kuin, nimittäin, siksi että.

Esim. Olen asunut kahdessa kaupunginosassa: Kannelmäessä ja Haagassa.

Esim. Kuoressa ei ollut euroakaan: kukaan ei ollut maksanut teatterilippua.

 

Puolipiste on pilkkua vahvempi mutta pistettä heikompi välimerkki. Sitä käytetään erottamaan itsenäisiä, täydellisiä lauseita, jotka kuuluvat läheisesti yhteen. Virkkeen lauseeet voivat käsitellä samaa asiaa mutta ilmaisevat siitä eri puolen.

Esim. Sinuhe on paksu teos; joskus se onkin jaettu kahteen niteeseen.

Puolipiste sopii myös seuraavaan tapaukseen: Kuuntelin virran solinaa; jostakin kantautui taivaanvuohen ääni.

Lainausmerkit

Lainausmerkit

Lainausmerkkien yhteydessä on tärkeää käyttää muita välimerkkejä oikein. Suomen kielessä säännöt ovat toisenlaiset kuin esimerkiksi englannissa.

 

Esimerkkitapauksia:

  • Opiskelijat kysyivät: ”Milloin mennään syömään?”

  • ”Tehkää ensin ainakin viisi väittelyaihetta”, opettaja vastasi.

  • ”Eikö niitä voi tehdä kotona?” opiskelijat vielä kysyivät.

  • ”Tehkää ne nyt”, opettaja selitti, ”niin voin kirjoittaa ne ensi tunniksi teille puhtaaksi.” 

  • Jos kirjoitustehtävän otsikkona on ”Totta vai tarua?”, kirjoittajalla on vapaat kädet valita tyylilaji. 

  • Aulikki Oksanen runoilee: ”Päätön tyttö ajotiellä seisoo ilman päätä, / taivaalla on täysikuu ja ajotiellä jäätä.”

  • Einari Vuorela käyttää runossaan loppusointuja ”vieraaseen – itselleen” ja ”voi – soi”.

  • Monet radionkuulijat inhoavat ”niinkuttelua”.

  • Hän kirjoittaa: ”Monet radionkuuntelijat inhoavat ’niinkuttelua’.”

bottom of page