Äidinkieli ja kirjallisuus
Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukio
Runous eli lyriikka
Pegasos eli runoratsu Poznanin oopperatalon katolla Puolassa.
Länsimaisen kirjoitetun runouden eli lyriikan juuret ulottuvat antiikin Kreikkaan. Nimensä tämä kirjallisuuden laji on saanut seitsenkielisestä soittimesta, lyyrasta, jonka säestyksellä antiikin aikana osa runoista esitettiin. Runous on siis perimmäiseltä olemukseltaan laulettua ja esitettyä. Siksi voidaankin ajatella, että esimerkiksi rocklyriikka ja räppääminen ovat edelleen sitä, mitä runous on ollut alun perin.
Runoudelle on ominaista kielen käyttäminen vertauskuvallisesti ja viitteellisesti sekä kielen sointuisuuden ja rytmisyyden hyödyntäminen. Runoudessa annetaan tilaa kielen luonteenomaiselle monimerkityksisyydelle toisin kuin asiateksteissä, joissa pyritään täsmälliseen merkitykseen. Runojen aiheet ja sisältö vaihtelevat: Ne voivat käsitellä hyvin
henkilökohtaisia asioita tai laajoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Runot saattavat olla myös arkisen leikkisiä tai syvällisiä ja filosofisesti pohtivia. Toisaalta runot voivat myös arkisuuden ja leikkisyyden kautta lähestyä filosofisia kysymyksiä ja pohtia elämän merkitystä. Kaikki on oikeastaan mahdollista.
Runot kertovat vähässä paljon. Kuvallisuus on osa runouden kielellistä rikkautta, ja kuvallisuus luo myös muiden kielen keinojen ohella runojen lukijalle haasteita: miten ymmärtää ja tulkita jotain, minkä runoilija on kuvannut kielen vivahteikkuutta ja monimerkityksisyyttä sekä sointuisuutta ja rytmisyyttä hyödyntäen? Runojen tulkintaan ei onneksi ole mitään ehdottomia sääntöjä. Kuitenkin opiskelemalla kielikuvien nimet ja merkitykset sekä sointuisuuteen ja rytmiin liittyvät nimitykset ja peruskäsitteet voi tulla paremmaksi runojen lukijaksi ja tulkitsijaksi. Opettelemalla runouteen liittyviä käsitteitä oppii nauttimaan yksittäisten runojen vivahteista ja runoihin piilotetuista viesteistä. Runojen lukeminen lisää kielen nyanssien ymmärtämistä ja vahvistaa myös kielellistä mielikuvitusta.
Runoja eriteltäessä riviä kutsutaan säkeeksi, joka on runon rakenteellinen ja rytminen perusyksikkö, ja säkeistä koostuvaa kokonaisuutta säkeistöksi. Proosatekstin kertojan käsite on runoudessa korvattu käsitteillä runon puhuja, runon minä tai lyyrinen minä.
Perinteinen ja moderni runous
Runot on tapana jakaa perinteisiin ja moderneihin. Perinteisille runoille ominaisia piirteitä ovat säännöllinen mitta ja loppusoinnut. Säännöllinen mitta tarkoittaa sitä, että tavujen määrä, pituus ja paino toistuvat säännöllisesti säkeestä ja säkeistöstä toiseen. Suomen kielelle ominainen runomitta on Kalevalassa ja vanhassa kansanrunoudessa esiintyvä nelipolvinen trokee eli kalevalamitta. Toinen Kalevalalle ja suulliselle runoudelle ominainen piirre on alkusointu eli peräkkäisten sanojen alkaminen samalla äänteellä. Loppusoinnulla eli riimillä tarkoitetaan säkeiden lopussa olevien tavujen sointumista keskenään (lie-vie-tie).
Suomessa ajallinen rajapyykki perinteisen ja modernin runouden välillä on 1950-luku. Ennen sitä suurin osa runoilijoista kirjoitti ns. perinteistä runoutta: mitta oli sidottu ja rytmi sen mukana säännöllinen. 1950-luvulta alkaen runot vapautuivat mitan säännöllisyydestä: syntyi vapaamittainen ja vapaarytminen runous.
Edith Södergran
1892–1923
Aaro Hellaakoski
1893–1952
Kuva: Museovirasto
Katri Vala
1901–1944
Kuva: Työväen Arkisto
Jo 1910-luvulla oli rohkeita uudenlaisen runouden kokeilijoita. Suomenruotsalaisen modernismin piiriin lukeutunut kirjailija Edith Södergran hylkäsi säännöllisen mitan ja loppusoinnut ja kirjoitti vapaamittaista ja vapaarytmistä runoutta. Samoin Tulenkantajiin kuulunut Katri Vala kirjoitti 1920-luvulla uudenlaista vapaarytmistä ja moderneja kuvia hyödyntävää runoutta. Aaro Hellaakosken kokoelmassa Jääpeili (1928) on myös modernistisia runoja.
Modernille runoudelle ominaista on siis vapaa mitta ja usein myös vapaa rytmi. Alkusointua esiintyy myös modernissa runoudessa. Loppusointujakin saattaa esiintyä, mutta ne ovat satunnaisia ja useimmiten epäsäännöllisiä. Modernissa runoudessa korostuukin kuvallisuus.
Keskeisiä käsitteitä
Runon puhuja
Runon puhujaksi eli runon minäksi kutsutaan runossa esiintyvää ääntä, sitä, mikä tekee havaintoja, puhuttelee lukijaa tai jotakuta puhujalle läheistä, kuten rakastettua, tai jotain poissa olevaa tai kommentoi itseään. Puhekuviot eli se, miten runon puhuja runossa asettuu suhteessa kuvattuun, vaihtelevat. Runon puhujaa eli runon minää ei pidä samaistaa runoilijaan. Käsitteenä runon puhuja on abstraktio, eikä se siis viittaa suoraan runoilijaan itseensä.
Lyyriseksi minäksi voidaan kutsua runon puhujaa, joka esittelee selvästi minuuttaan ja olemustaan sekä pohtii asemaansa. Itseään, tunteitaan ja asemaansa käsittelevä runon puhuja on yleinen runoudessa, joten sitä kutsutaan keskeislyriikaksi (ruotsin centrallyrik). Kyse on keskeisestä lyriikasta, prototyyppisestä runoudesta.
Runon puhuja voi kääntyä myös jonkin ilmiön tai asian puoleen ja personoida sen. Runon minä voi myös puhutella runossa jotakuta. Näin on usein rakkausrunoissa tai muissa ihmissuhteita käsittelevissä runoissa. Runo on silloin minän puhetta runossa puhutellulle sinälle.
Minä rakastan sinua
niin kuin vierasta maata
kalliota ja siltaa
niin kuin yksinäistä iltaa,
joka tuoksuu kirjoilta
Pentti Saarikoski
Runon puhuja voi kohdistaa sanansa myös suoraan lukijalle. Lukijasta tulee ikään kuin yksi runon henkilö, joka haastetaan miettimään jotakin ilmiötä ja etsimään vastausta runon minän esittämään kysymykseen. Runon puhuja saattaa myös viitata suoraan runoon tekstinä tai kirjallisuuden lajina. Runo saa näin metalyyrisiä piirteitä.
Runon tunnelman ja viestin äkkinäinen muutos voi johtua siitä, että runon puhujan asenne vaihtuu tai puhuja siirtää tarkkaavaisuutensa uuteen kohteeseen. Runossa tapahtuvaa siirtymää tilanteesta toiseen kutsutaan asennonvaihdokseksi. Asennonvaihdos voi konkreettisesti ilmetä esimerkiksi runon puhujan minämuotoisen puheen vaihtumisena yleiseksi puheeksi jostain aiheesta, jolloin ilmaisutapakin usein muuttuu. Tilanne vaatii analyysia tekevältä lukijalta tarkkaavaisuutta ja antaa tärkeitä vihjeitä tulkintaan.
Rytmi ja mitta
Kaikkeen kielenkäyttöön liittyy rytmisiä ominaisuuksia. Runot jaetaan rytmin sidonnaisuuden perusteella mitallisiin, vapaamittaisiin ja vapaarytmisiin.
Perinteisessä, mitallisessa runoudessa rytmi on säännöllinen, samoin loppusoinnut. Säännöllinen rytmi syntyy runon säkeiden ja säkeistöjen täsmällisesti toistuvista tavumääristä ja pituuksista sekä painollisten ja painottomien tavujen täsmällisesti toistuvasta vaihtelusta ja muuntelusta. Runomitat onkin nimetty juuri näiden ominaisuuksien perusteella. Useimmat runomitoista ovat peräisin antiikista, mutta loppusointuja antiikin runoudessa ei käytetty. Runomitat ovat siis alun perin kreikan- tai latinankielisen runouden piirissä syntyneitä, mutta myöhemmin niitä on sopeutettu muihinkin eurooppalaisiin kieliin. Runomitat on tapana jakaa nouseviin ja laskeviin sen perusteella, onko säkeen alussa oleva tavu painollinen vai painoton. Laskevia runomittoja ovat trokee ja daktyyli ja nousevia jambi ja anapesti.
Laskevassa mitassa säkeen alku on painollisessa tavuasemassa, ja sitä seuraa trokeessa yksi painoton tavuasema ja daktyylissa kaksi painotonta tavuasemaa. Nouseva mitta alkaa yhdellä tai kahdella painottomalla tavuasemalla ja sitä seuraa painollinen tavuasema. Nousevassa mitassa säe päättyy yleensä painolliseen tavuasemaan. Aaro Hellaakosken Haukka-runossa painotonta seuraa yksi painollinen: On tilaa taivahalla / on äärtä yllä, alla. V. A. Koskenniemen runon sitaatissa säkeen alussa on kaksi painotonta tavua: Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut / siell’ on siintävät seljät ja salmien suut.
Suomenkieliselle runoudelle luontevin runomitta on Kalevalassa ja kansanrunoudessa käytetty nelipolvinen trokee, joka on siis laskeva runomitta: painollista tavuasemaa seuraa painoton: Nousi siitä Väinämöinen / jalan kahen kankahalle.
Vapaamittainen runous on rytmisesti epäsäännöllisempää kuin mitallinen runous. Säkeiden ja säkeistöjen pituus ei noudata jotain annettua, säännöllistä kaavaa, ja loppusointuja on satunnaisesti, kuitenkin usein sisällöllisesti merkityksellisissä kohdissa. Vapaamittaisten runojen rytmiä tarkasteltaessa löytyy silti mitallista säännöllisyyttä ja tunnistettavuutta: jokin rytminen ominaisuus toistuu niin, että runon rytmi on selvästi laskevan tai nousevan mitan mukainen ilman täsmällistä toistuvuutta. Toisaalta vapaamittaisissa runoissa saattaa laskeva ja nouseva mitta vaihdella, kuten P. Mustapään runon katkelmassa:
Kuu vuorten taakse lymyää. En ole onnellinen.
Kuu vuorten taakse lymyää.
Minä sinua ajattelen.
Tämä ilmiö on hyvä ottaa tulkinnassa huomioon, ja lukijan on syytä pohtia sen sisällöllistä merkitystä. Vapaamittainen runous syntyi 1950- ja -60-luvuilla osana suomalaisen kirjallisuuden modernismia, ja se on edelleen runoutemme vallitseva suuntaus.
Vapaarytminen runous noudattaa usein puheen rytmiä, eikä sitä voi kuvata minkään rytmisen kaavan avulla. Rytmi syntyy säemuodosta, säkeiden ja säkeistöjen pituuden vaihtelusta, kielen erityispiirteistä, kuvallisuuden, lauseenosan tai sanojen toistosta sekä välimerkityksestä tai sen puuttumisesta. Myös säkeenylitykset, joissa lauseen merkitykselliset osat jakautuvat kahteen tai useampaan säkeeseen, tuovat rytmisyyttä vapaarytmiseen runoon:
Kellot eivät voi enää
seinälle ripustamisen jälkeen
matkata niin kuin pilvet.
Juhani Ahvenjärvi: Viivoitettu uni, 1996
Vapaarytmisyys alkoi hallita 1960- ja -70-luvuilla ja jatkuu edelleen nykyrunoudessa.
Kasimir Malevitš: Suprematist composition, 1916
Sointuisuus
Usein ensimmäinen ajatus, joka ihmisille syntyy runoista, on niiden loppusoinnut eli riimit. Loppusoinnuksi kutsutaan ilmiötä, jossa äänteellinen samankaltaisuus liittää säkeitä toisiinsa ja luo keskinäistä sointuisuutta. Mitallisessa runoudessa loppusoinnut vahvistavat yhtenäisyyttä, ja vapaamittaisessa ne antavat vihjeitä tulkinnalle ja synnyttävät rytmiä. Riimin eli loppusoinnun avulla voidaan luoda myös jännitteitä, kun vastakkaista asiaa ilmaisevat sanat sointuvatkin keskenään. Näin loppusoinnuille tulee sisällöllisiä merkityksiä ja ne luovat yllätyksiä runoon.
Alkusoinnuksi eli allitteraatioksi kutsutaan nimensä mukaisesti peräkkäisten sanojen yhden tai useamman ensimmäisen äänteen toistoa. Se on tyypillinen Kalevalassa ja suullisessa kansanrunoudessa muun muassa siksi, että se auttaa mieleen painamisessa. Toisaalta se myös vaatii lukijaa kiinnittämään huomiota näiden peräkkäisten sanojen sisältöön.
Assonanssi eli sisäsointu tarkoittaa säkeessä toisiaan lähellä olevien sanojen sisältämien vokaalien toisteisuutta. Veet syvät päilyvät ikävää, / puut yllä häilyvät syväin vetten (Kaarlo Sarkia). Ilmiö luo runollisuutta ja sointuisuutta, ja sanojen äänteellinen yhteenkuuluvuus lisää myös merkityksellistä yhteisyyttä.
Kielikuvat
Runokielen yksi olennainen piirre on kuvallisuus. Muillakin kielenkäytön alueilla hyödynnetään kuvallisuutta, mutta runoudessa kielikuvat ovat keskeisiä. Monet kielikuvat ovat niin vakiintuneita muodoltaan, että ne on nimetty.
Yksinkertaisin ja helpoiten tunnistettava kielikuva on vertaus, joka on yleinen myös asia- ja proosateksteissä sekä puheessa. Vertaus rinnastaa kuin-sanan avulla kaksi asiaa, joilla on jotain yhteistä. vaikenen kuin vuosisadat vaikenee (Ismo Alanko); Onhan tässä, Herran tieten, haavoja kuin tähtiä taivahalla ‒ ‒. (Aleksis Kivi)
Metaforan tunnistaa helposti, kun ajattelee sen olevan vertaus ilman kuin-sanaa. Metafora yhdistää kaksi konkreettisesti toisiinsa kuulumatonta asiaa ja on syvällisempi ja monimerkityksisempi kuin vertaus. Näille toisiinsa liitetyille ilmiöille tai asioille löytyy kuitenkin tarkemmin ajatellen jokin vertauskuvallinen yhteys, piilevä samankaltaisuus, kuten Lassi Nummen runon säkeissä:
Tummalla rinteellä
kukkivien puiden hattarat.
Kun toisen kerran katson, poissa.
Kukkivat puut muistuttavat loistossaan hattaraa, ja kukkaloisto on yhtä helposti häviäväkin kuin hattaran sokerinen koostumus. Metaforat kuvaavat inhimillisen ajattelun taipumusta kuvallistaa asioita ja verrata niitä toisiinsa. Arkielämässäkin on käytössä paljon kieleen vakiintuneita metaforia, kuten kuun sirppi, pöydän jalka ja niemennokka. Ilmaisut elämän matka ja elämän meri ovat ns. käsitemetaforia.
Kielikuva, jossa jokin eloton elollistetaan ja annetaan sille ihmisen tai jonkin elävän asian ominaisuuksia, on nimeltään personifikaatio: kivet puhuvat, puut huitovat. Syksy iskee valoa metallikauhalla (Saila Susiluoto). Personifikaatiota pidetään metaforan alalajina ja käytetään myös muissa tekstilajeissa.
Metonymia on kielikuva, joka nimeää jonkin asian sitä lähellä olevalla käsitteellä: jos sanomme kuuntelevamme Sibeliusta, tarkoitamme sillä jotakin Sibeliuksen sävellystä. Esimerkistä huomaa, että metonymian ymmärtäminen edellyttää kulttuurin tuntemusta. Metonymian alalaji synekdokee on kielikuva, jossa osalla kuvataan kokonaisuutta: hevosta kuvataan vain mainitsemalla kaviot tai linnun korvaavat siivet. Mirkka Rekola kuvaa nukkuvaa ihmistä silmäluomien kautta: Minä näen silmäluomia näillä matkoilla (Mirkka Rekola).
Eri aisteja sekoittava kielikuva on nimeltään synestesia. Synestesiaa esiintyy ennen kaikkea runoudessa, mutta esimerkiksi aisteja tutkiva psykologian alakin on kiinnostunut ilmiöstä. Kirsi Kunnaksen runon säkeessä näkö- ja kuuloaisti sekoittuvat: Huomenna valo jäätyy äänettömäksi. Synestesiaa käyttämällä voidaan korostaa jonkin havainnon voimaa ja syvyyttä.
Allegoria on vertauskuvallisuutta, jossa kirjaimellisen tason takana kerrotaan jostakin toisesta elämänalueesta. Runouden lisäksi myös novelli tai romaani voi olla allegoria, tarina, jossa konkreettisen tarinan takaa paljastuu esimerkiksi poliittinen viesti. Tunnettu allegoria on George Orwellin romaani Eläinten vallankumous, samoin Astrid Lindgrenin satu Pomperipossa-nimisestä valtiosta. Suomessa allegoriaa on käytetty poliittisesti epävakaina aikoina, esimerkiksi Topeliuksen runo Jäidenlähtö Oulujoesta (1856), Cajanderin runoelma Vapautettu kuningatar (1899) ja Juhani Ahon lastukokoelmat Katajainen kansani I (1899) ja II (1900).
Runoissa esiintyy myös vakiintuneita ja kulttuuriin sidoksissa olevia vertauskuvia eli symboleja. Esimerkiksi
Danten Jumalaisessa näytelmässä on neljä tulkinnan tasoa: kirjaimellinen, allegorinen, uskonnollinen sekä moraalinen. Allegorisesti teoksen matka on tie puhdistumiseen.
kristinuskon symboli on risti, rauhan vertauskuvaksi on vakiintunut kyyhkynen ja uskollisen rakkauden ruusu. Myös väreillä on symboliarvoja, esimerkiksi valkoinen on viattomuuden ja musta juhlallisuuden ja surun symboli. Värienkin symboliset merkitykset vaihtelevat kulttuureittain, esimerkiksi Japanissa surun väri on keltainen. Osa symboleista on iältään hyvinkin vanhoja ja tunnettuja, osa uudempaa perua. Vakiintuneiden symbolien hallinta syventää kulttuurin tuntemusta.
Runouden lajeja
Balladi on kertova runo, joka yleensä päättyy onnettomasti. Aiheena on usein rakkaus.
Eepos on kertova runoelma, kuten Kalevala ja Homeroksen Ilias ja Odysseia.
Elegia on antiikista peräisin oleva surumielinen ja vakavassa sävyssä elämää pohtiva runo. Antiikin aikana nimi ei tosin viitannut sisältöön vaan muotoon: elegia koostui silloin laskevista säepareista. Elegian nykyinen muoto vakiintui 1500‒1600-luvuilla.
Epigrammi on lyhyt ja naseva, usein satiirinen runo. Antiikin aikana epigrammeja käytettiin hautakirjoituksissa ja niillä kuvattiin vainajaa.
Faabeli on eläinsadun muotoon puettu vertauskuvallinen kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Yleensä se sisältää moraalisen opetuksen. Faabeli kehittyi jo ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina runomuotoiseksi. Tunnettuja ovat esimerkiksi Jean de la Fontainen (1621–1695) ja Ivan Krylovin (1769–1844) runomuotoiset faabelit. Monille suomalaislapsille tuttu faabeli on Kirsi Kunnaksen Tunteellinen siili. Ks. myös
Hymni on juhlallinen kuorolaulu. Antiikin Kreikassa se oli temppeli- tai ylistyslaulu.
Legenda on pyhimystarina tai runo, jolla on uskonnollinen sävy. Se kertoo jollekulle tapahtuneista ihmeistä. Myös kalevalamittaisia kertovia runoja, joissa tapahtuu ihmeitä, on pidetty legendoina. Nykyisin legendaksi voidaan kutsua myös jonkun henkilön poikkeuksellista elämäntarinaa. Kaupunkitarinat eli urbaanit legendat sisältävät moderniin elämänmenoon liittyviä ihmeitä, joita kerrotaan totena.
Limerikki on viisisäkeinen pilkka- tai komparuno, joka on saanut nimensä irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Ensimmäisen säkeen riimisana on tavallisesti maantieteellinen erisnimi, viimeinen säe päättyy usein yllätysvitsiin.
Oodi on antiikista peräisin oleva ylistyslaulu, joka ilmentää haltioitumista tai innostusta.
Proosaruno on suorasanainen, vapaarytminen runo, joka on korkeintaan sivun mittainen. Laji sijoittuu proosan ja runouden väliin. Se määrittyy runoksi, koska ilmestyy runokokoelmassa.
Sonetti on 900-luvulla Sisiliassa syntynyt runomuoto, joka koostuu 14 säkeestä. Kuuluisimmat sonetit ovat firenzeläisen Petrarcan sonetit Lauralle ja Shakespearen sonetit. Aiheena soneteissa on useimmiten rakkaus, mutta 1600-luvulta asti sonetteja on kirjoitettu myös muista aiheista, kuten uskonnosta ja politiikasta.